Luovuus ei ole helppoa vaan vaatii paljon työtä ja sen tulisi olla vaikeaa, epämiellyttävää, kuvottavaa, ärsyttävää, vaikeaa, uhkaavaa, riitaisaa...
Alf Rehn rakastaa luovuutta ja tahtoo suhtautua siihen vakavasti. Luovuuden tulee olla sopimatonta, vaarallista, hankalaa, rumaa, likaista ja ilkeää, kuin punk rockia tai gansta rapia. “Rankkaa luovuuskeskusteluissa on se, että niissä on paljon pelkkää hattaraa: pöyheää ja makeaa.”
Aivot ovat mukavuudenhaluiset – ne omaksuvat mielellään mitä tahansa mikä on entuudestaan tuttua ja huijaavat samalla itseään luulemaan, että ne kehittyvät. Kun aivot saavat sopivan mukavia virikkeitä jotka eivät oikeasti pakota työhön, alkaa erittyä elimistön omaa huumetta, dopamiinia.
Tämän takia luovuusharjoitukset eivät yleensä toimi. Ihminen ei kehity luovemmaksi vain siten, että hän “altistaa aivonsa esitelmille, peleille ja leikeille, vaan tekemällä asioita eri tavalla, tekemällä epämukavia ja vaikeita asioita” “aivan samoin kuin fyysinen kestävyys kehittyy pitkiä matkoja juoksemalla, ei sunnuntaikävelyllä. Aivojen työskentelytapaa voi muuttaa vasta vieraissa ja mutkikkaissa tilanteissa.”
“Mikään tekemisen arvoinen ei ole helppoa. Vaikeaa, epäsuosittua ja epämukavaa – siinä luovuuden arvoinen motto.”
Olemme kultakaloja – oman ajattelun rajoista joita tulisi rikkoa ilman että niiden rikkomisesta tulee itsetarkoitus
On lapsellista uskoa, että voisimme ajatella rajattomasti. Meillä kaikilla on ajattelussamme rajoja. Ongelmana eivät ole rajat, vaan se, ettemme tiedä missä ne ovat. Meidän tulisi miettiä sitä, mitä emme osaa ajatella ja millaisia rajoja me emme tunne. Näitä rajoja täytyy testata, niiden yli täytyy mennä ja tulla taas takaisin – samalla, kun rajojen ylittämisestä ei saa tulla itsetarkoitus.
Kultakala elää koko elämänsä vedessä ja kokee sen joka hetki täydellisesti. Vesi on kultakalalle kaikki: alku ja loppu. Ei ole olemassa tapaa kuvata sellaista, mikä on jollekin kaikki. Meillä kaikilla on omassa elämäntavassamme muunnelma kultakalan vedestä; asia mikä on niin itsestäänselvä, että mitään muuta ei pysty ajattelemaankaan. Tämän yhtäläisyyden lisäksi on eräs olennainen ero – ihmiset pystyvät pohdiskelemaan, mitkä asiat meille ovat itsestäänselviä.
Ajattelussa on erilaisia rajoituksia. On tärkeä ero konseptuaalisuuslaajenemisen ja normi- ja normaalisuusmurroksen välillä. Konseptuaalisuuden laajenemista pidetään perustavanlaatuisena vaikka se luultavasti on vähemmän tärkeää kuin millaisena sitä pidämme.
Aivojen voi kuvitella olevan kaksi laatikkoa sisäkkäin. Sisempi laatikko edustaa normaalia ajattelua ja konseptuaalisen muutoksen mahdollisuuksia – on mahdollista keksiä kiva mainoskampanja tai sininen ketsuppi. Toinen rajoitus on se, jonka olemassaolosta ei ole tietoinen – ulompi, salainen laatikko. Tämä laatikko on meidän versiomme kultakalan vedestä. Ensimmäisen laatikon rajojen venyttäminen voi joskus jopa olla tapa suojata sitä laatikkoa, jonka olemassaoloa emme tiedosta.
Yksinkertaiset luovuusharjoitukset aiheuttaa muutoksia sisemmässä laatikossa ja huijata meidät uskomaan että olemme tehneet jotain merkittävää ja rakentavaa jolloin ulompaan laatikkoon ei kohdistu uhkaa. Aivot palkitsevat meitä eniten silloin, kun emme provosoi aivoja vakavissaan rikkomaan omia olettamuksiaan. Jos teemme päinvastoin kuin olemme tottuneet, aivot vähentävät dopamiinin tuotantoa ja sen sijaan ne alkavat erittää stressihormoneja. Oikea luovuus tuntuu fyysisesti epämiellyttävältä.
Rehn kuvaa Charles Limbin johdolla tehtyä tutkimusta luovuudesta ja aivotoiminnasta John Hopkins Universityssä. “Tutkimuksessa selvitettiin, mitä jazz-muusikoiden aivoissa tapahtui heidän improvisoidessaan. Tutkijat huomasivat, että kaikilla tutkituilla ilmeni improvisoinnin aikana huomattavasti vähentynyttä aivotoimintaa alueella nimeltä dorsolateraalinen etuotsalohkon kuori. Juuri tämä osa hallitsee suunnittelua ja itsehillintää – ja jos osan pystyy vaientamaan, silloin luominen on helpompaa.”
Yleismuodossa luovuudessa on kyse siitä että tulemme pois omalta mukavuusvyöhykkeeltämme ja murramme ne ajattelumme esteet jotka ohjaavat sitä mitä pidämme normaalina, luonnollisena, sopivana, epäilemättä totena ja itsestäänselvyyksinä “joista ei tarvitse keskustella siksi että niin... vain... on...”
Tämä on se salainen laatikko ja vyöhyke, jossa ajattelu kokee olonsa mukavaksi ja tyytyväiseksi. Professori Claes Gustafsson on nimittänyt tätä rajaa itsestäänselvyyden muuriksi. Sen murtamiseksi täytyy tietoisesti kohdata omia vaikeita rajoituksiaan. Täytyy uskaltautua tutkimaan, miten ja milloin ajattelu muuttuu epämukavaksi ja ajatella juuri sitä. Pitää kyseenalaistaa kultakalan vesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti