Luovuuskirjoja vaivaa luovuusongelma.
Luovuusharjoituksilla huijataan lukijaa – ne saavat lukijan tekemään pikkunäppäriä harjoituksia joista suoriutumisesta jää hyvänolontunne. Tosiasiassa nämä harjoitukset eivät välttämättä ollenkaan kehitä luovuutta. Myös luovuuskirjoja vaivaa vakava luovuusongelma. Ne “ovat yksinkertaisesti liian samanlaisia - - tavalla - - joka olisi oikein hauska, jos se olisi toistuvaa pilaa – viekas silmänisku kirjojen välillä.”
Jokainen voi halutessaan kirjoittaa oman luovuuskirjansa. Jos haluaa olla todella ilkeä, voi sanoa, että lähes kaikki luovuuskirjat perustuvat vuodelta 1926 peräisin olevaan Graham Wallasin kehittämään malliin luovasta prosessista: valmistautuminen, ongelman sulatteleminen, valaistuminen, arviointi.
Tämän hetken luovuuspuhe muistuttaa uskonnollisia ilmiöitä ja siihen sisältyy myös luokittelua ja vallankäyttöä.
“Nykyajan luovuudesta on tullut uskonto, joka ei siedä pilkkaa.” Ihminen on enemmän tai vähemmän epäsuorasti epäonnistunut ihmisenä, mikäli hän ei antaudu luovaan ajatteluun – usko tai olet hukassa. Näin luovuus-sana saa valtaulottuvuuksia ja sen avulla voidaan luokitella ihmisiä: “On olemassa Toisia, jotka ovat huonompia ja kaipaavat kehitystä, herätystä tai pelastusta.”
Erilaisten luovuusteosten kirjoittajat saarnaavat: ““Tässä on harjoitus, selviätkö siitä? Ai et? No sitähän minäkin. Tule tänne, pönttö ystäväiseni, minä näytän miten rajoittunutta ajattelusi on, tule niin minä näytän sinulle valon...” Tällaisten harjoitusten tarkoituksena on kohentaa kirjoittajan egoa, ei kertoa luovuudesta.”
Muutos ei ole aina luovuutta mutta luovuudessa on aina kyse muutoksesta – mahdollisuuksien ja tuhon dialogista.
Muuttumattomuuden ajatuksesta voi tulla luova mahdottomuus – joskus kuitenkin muuttumattomuus on juuri oikea, luova valinta. Muutos itsessään ei vielä ole merkki luovuudesta.
Sen sijaan luovuudessa on aina kyse muutoksesta, ja tässä muutoksessa tapahtuu monimutkaista yhteispeliä luovan ja tuhoavan välillä. Rehn puhuu tässä yhteydessä Joseph Schumpterin käsitteestä creative distruction.
Luovuudessa on kyse voimasta, energiasta ja potentiaalin näkemisestä. “Kaikki mahdollisuudet eivät ole mukavia, salonkikelpoisia tai edes rakentavia”. Luovuus on mukana myös sodissa, vankiloissa, vankileireillä, narkomaaninen parissa... ja tämä voima “voi puhjeta kukoistukseen myös kaikkein karuimmassa maaperässä”.
Tässä on kyse hengissäselviytymisyrittäjyydestä, talttumattomasta alkuvoimaisesta energiasta jota voi suunnata monilla eri tavoilla eikä sitä voi käsitellä noin vain haltuunotettavana asiana. Suljemme liian usein silmämme luovuuden tuhoavilta ja epämiellyttäviltä aspekteilta.
Tarvitaanko luovuutta – voiko toisinajattelemisesta ajatella toisin?
Luovuuden tarvitsemisen kyseenalaistaminen on verrattavissa kirkossa kiroilemiseen. Kuitenkaan luovuus ei ratkaise kaikkia ongelmia – joissakin tilanteissa se on kerrassaan surkea ajatus. Toisinaan pitää uskaltaa epäillä ja kieltäytyä luovuudesta.
Mitä luovuusintoilijoihin tulee, “Kukaan järkevä aikuinen ei usko, että joku Opel-myyjä kehuisi Opelia muuten kuin oman etunsa nimissä, tai että asuntoaan myyvä ihminen esittelisi muuta kuin kaunistellun kuvan todellisuudesta. Mutta kun luovuudesta puhumalla leipänsä ansaitsevat selittävät, että luovuus on aina hyvästä ja tavoittelemisen arvoista, se hyväksytään silmää räpäyttämättä. Aivan kuten yrittäjyysprofessorit (tai muut, joille maksetaan siitä, että he pitävät jostain tietystä aiheesta) ovat kyvyttömiä sanomaan muuta kuin että heidän tutkimusalansa on tärkeä...”
Nykyään kaikki pitävät luovuudesta – on jopa innovaatiovirastoja, joka käsitteenä kuulostaa “suurinpiirtein samalta kuin byrokratian improvisointiviranomainen”. “Jos kaikki kerran pitävät luovuudesta, voisi olla mielenkiintoista kokeilla olla pitämättä siitä.”
Tässä tullaan luovuuden idean paradoksaalisuuteen: luovuus määritellään prosessiksi, jonka kautta syntyy uusia ideoita ja jotakin joka murtaa aiempaa ymmärrystä. Mutta eikö luovuuden pitäisi murtaa silloin aiempaa ymmärrystämme siitä, mitä luovuus on?
Vakavasti luova ihminen ei välttämättä ole se, jolla on eniten ideoita tai kaikkein hulluimpia ideoita. Luovuutta ei myöskään välttämättä määrittele kaikkein uusin tai edistynein ratkaisu. Todella luovan ihmisen tunnusmerkki on se, että hän ei suostu lukkiutumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti