Elämäni kissat - Mirri

Kissat ovat jokainen omia persoonallisuuksiaan. Omassa perheessäni on aina ollut kissa tai useampi siitä lähtien kun täytin neljä vuotta. Ensimmäinen kissamme tuli meille niin, että naapuritalossa oli syntynyt kissapoikue josta yksi pentu ei ollut kelvannut kenellekään. Se oli mahdollisesti joutumassa lopetettavaksi.

Äiti kuuli tästä tältä naapuriperheeltämme jolle kissanpennut olivat syntyneet ja kertoi asian minulle. Keskustelimme yhdessä asiasta ja olimme molemmat sitä mieltä, että suloinen kissavauva ei saa joutua lopetettavaksi. Niin taloomme sitten tuli perheemme ensimmäinen kissa joka sai nimekseen Mirri. Se oli ihana kissanpentu, turkki raidallinen ja hieman punertava kuin tiikerillä - ja luonnettakin yhden tiikerin verran.

Mitä äitiini tulee, mielestäni on arvostettavaa, että vaikka olin niin pieni, neljän vanha, silti kanssani keskusteltiin tällaisesta asiasta ennenkuin teimme päätöksen. Lasten ei tarvitse aina saada kaikkea mitä haluavat ja joskus vanhempien on tehtävä päätöksiä jotka eivät välttämättä ole samanlaisia kuin mitä lapset tekisivät jos he saisivat päättää. On kuitenkin tärkeää, että lapsen kanssa keskustellaan asioista - myös erilaisista päätöksistä - ja että lapsi voi kokea, että hänen näkökantansa on ymmärretty ja otettu huomioon.

Yritin aluksi kouluttaa Mirriä kuin koiraa - no siitä nyt ei tullut mitään. Asetelmat vaihtuivat kun Mirri kasvoi - se alkoi pitää minua pentunaan ja osoitti selvästi omat rajansa ja mm. läppäisi minua tassulla, jos tein sen mielestä jotain typerää. Mirri siis koulutti minua, mikä teki varmaankin ihan hyvää.

Myöhemmin kun olin ala-asteen ensimmäisellä luokalla, Mirri karkasi retkilleen pariksi viikoksi. Myöhemmin se alkoi odottaa pentuja. Pennut syntyivät eräänä syksyisenä arkiaamuna, odottamatta. Äidilläni oli onneksi suhteellisuudentajua ja sain jäädä kotiin siksi aikaa kun pennut syntyivät vaikka minulla olisi koulua ollutkin. Muutoin en koulusta pois ollut paitsi jos olin kipeänä.

Olen vieläkin kiitollinen siitä äidilleni, että sain jäädä katsomaan pentujen syntymää. En ole toiste päässyt seuraamaan elävien olentojen syntymistä. Se on yksi onnellisimmista lapsuusmuistoistani ja kokemuksena hieno, kieltämättä myös hieman pelottava ja jännittävä kokemus. Olin Mirrin takia huolissani, miten se selviäisi. Kaikki meni onneksi hyvin - lukuunottamatta sitä, että pentuja syntyi neljä, ja kun palasin koulusta, niitä olikin viisi. Muistakin vieläkin, kuinka laskin pennut yhä uudestaan ja uudestaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä... viisi. Viisi??? Viides pentu oli syntynyt sillä aikaa kun äiti oli töissä ja minä koulussa.

Rakastin Mirriä ja puolustin sitä tarpeen vaatiessa. Muistan kun olimme kerran pihalla. Eräs isokokoinen poika uhkasi heittää Mirriä kivellä. Sanoin "et heitä" vaikka minua pelotti. Poika ei heittänyt Mirriä kivellä - tosin en usko että se poika olisi muutenkaan heittänyt kissaani kivellä, luultavasti hän vain halusi hieman kiusoitella minua. Otin kuitenkin asian vakavasti.

Kun Mirri oli saanut yhdet pennut, äitini päätti että se viedään leikattavaksi. Vastustin asiaa henkeen ja vereen, koska ajattelin että se vahingoittaa Mirriä ja että kissaani sattuu. Äitini aina välillä muistuttaa minua siitä, kuinka taistelin viimeisen asti siitä, että Mirriä ei leikattaisi. Kiinnitin mm. koko asunnon täyteen pikku lappuja, joissa luki "Mirriä ei leikata". No, Mirri kuitenkin vietiin leikattavaksi, mikä kyllä on kissalle hyväksi varsinkin kaupunkiolosuhteissa. Näin jälkikäteen sen toki ymmärtää.

Mirri oli huolehtivainen emo pennuilleen. Se mm. vei ne sängyn ja seinän väliseen rakoon turvaan. Minä ja äitini taas pelkäsimme, että pennut juuttuvat sinne ja niinpä nostimme ne sängyn ja seinän välistä pois - kunnes Mirri taas vei ne takaisin. Mahtoi olla turhauttavaa Mirrin mielestä tämä ihmisten hivenen ymmärtämätön sekaantuminen huolehtivaisen kissaemon toimintaan.

Mirri oli ulkokissa, koska se oli ulkoilemaan tottunut. Tiesimme kyllä, että järjestyssäännöt kieltävät kissan vapaana pidon. Voin kuitenkin kokemuksesta sanoa, että jos kissa haluaa ulos, sehän myös keksii keinon päästä ulos. Ja jos kissa on tottunut olemaan ulkona, sitä on lähes mahdotonta totuttaa sisäkissaksi ilman että kissa kärsii todella paljon.

Samalla olimme kyllä aina huolissamme kun Mirri oli ulkona - pelkäsimme että sille tapahtuu jotain. Kissojen kanssa todella oppii sen, kuinka vaikea on välillä valinta vapauden ja turvallisuuden välillä - erityisesti jos se valinta täytyy tehdä jonkun toisen puolesta.

Eräänä juhannuksena sitten Mirri katosi. Emme koskaan saaneet tietää mitä sille kävi. Etsimme Mirriä pitkin ja poikin kotikyläämme, kyselimme ihmisiltä näköhavaintoja... Se oli tuskallista. Muistan kuinka itkin pitkään kun ymmärsin että Mirri ei tule enää takaisin, että se on kadonnut tai kuollut. Kissamme oli meille perheenjäsen ja surimme sen menetystä todella paljon.