Pääsiäisiloa - työuupumuksesta I

Ennen kuin pääsin yliopistoon, olin töissä kaksi ja puoli vuotta, ilman lomia. Pisin lomani oli neljä päivää, josta kaksi viikonloppupäiviä. Sairauslomalla olin tasan kaksi päivää - toisen vatsataudissa, toisen työtapaturman takia kun satutin jalkani.

Olin töissä kodinhoitajana. Vaikka pidinkin todella paljon asiakkaistani ja he olivat mukavia, koin työn kuitenkin stressaavana ja paloin loppuun. Näin vuosia töiden lopettamisen jälkeen säännöllisesti painajaisia joiden yleisin sisältö oli se, että en saanut töitäni valmiiksi tai tehdyksi ajoissa.

Olen miettinyt usein sitä, miten ristiriitainen tiede psykologia on ihmisen kannalta. Monet sellaiset asiat, jotka tieteenalamme näkökulmasta ovat positiivisia ja ihmisen vahvuuksia, voivat olla myös heikkouksia.

Joskus kuulee esitettävän työuupumukselle sellaisia syitä, joissa uupumuksen syyt palautetaan ensisijaisisesti yksilöön. Eräs kuulemani syy on, että työuupumus johtuisi siitä, että yksilö haluaa aina vain enemmän asioita ja uupuu siksi. Ehkä joidenkin kohdalla onkin näin, mutta kyllä tuo väite yleistyneenä työuupumuksen tulkintamallina on kerrassaan ikävä.

Työuupuneita ei ole paikallaan syyllistää. Minun käy ainakin uupuneita empaattisesti sääliksi enkä näe, miten sellaisen tapahtuman kokeneen ihmisen syyllistäminen auttaisi mihinkään. Enemmänkin se on lyödyn lyömistä josta ei seuraa mitään hyvää.

Joskus myös psykologiatieteen näkökulmasta myönteisinä pidetyt ominaisuudet ja toimintatavat voivat johtaa uupumukseen. Maailma ei koostu yksinkertaisista syy-seuraussuhteista ja yksilö on aina ympäristönsä osa.

Kun menin töihin kodinhoitajaksi, en koskaan ollut tehnyt vastaavaa työtä - enkä juuri siivonnut kotonakaan. Päätin kuitenkin tarttua haasteeseen sillä ajattelin jo silloin (ennen kuin olin lukenut kirjaa Tutkiva oppiminen) että oppiminen on toiminnan tulos eikä sen edellytys. Psykologiatieteen näkökulmasta sitä pidetään yleensä positiivisena, että ihminen uskaltaa yrittää ja tarttua haasteisiin sekä opetella uutta.

Työ oli siinä mielessä stressaavaa, että ensinnäkin se oli ensimmäinen työpaikkani. Halusin kovasti olla hyvä työntekijä niin työntantajan kuin asiakkaidenkin näkökulmasta. Otin työn hyvin henkilökohtaisesti ja yritin aina tehdä parhaani ja jos mahdollista, enemmän kuin vaadittiin.

Kerran eräällä työpaikallani syttyi viallisesta sähkökatkaisijasta tulipalo silloin kun olin töissä. Olin paikalla yksin. Soitin asiakkaalle ja hätäkeskukseen, hälytin palokunnan paikalle ja alkusammutin palon vaahtosammuttimella hätäkeskuksesta saamieni ohjeiden mukaan. Oliko se pelottavaa? No tietysti oli.

Olisin toki voinut vain soittaa palokunnan paikalle ja jäädä odottelemaan, mutta se olisi täysin ollut sen periaatteeni vastaista, että yritän huolehtia asiakkaani omaisuudesta yhtä hyvin kuin omastani. En olisi yksinkertaisesti vain voinut istuskella katselemassa kun talo palaa.

Jos minulla oli aikaa ja mahdollisuus, yritin tehdä enemmän kuin vaadittiin. Kerran talvella huomasin, että minulla on puolisen tuntia aikaa ennenkuin seuraava läheltä lähtevä liikennevälineeni menee kotiin. Loin sitten huvikseni ja asiakasta ilahduttaakseni lumet portaikosta vaikka se ei töihini kuulunutkaan. Miksi tehdä työnsä hyvin, jos voi tehdä paremmin. Sitä paitsi on kivaa tuottaa toisille iloisia yllätyksiä.

Tässä yhteydessä se on mielestäni varsin masentava tulkintamalli, että uupuvat ovat suorituskeskeisiä ihmisiä jotka suorittavat saadakseen hyväksyntää. Itselleni ainakin pyrkimys tehdä työni hyvin oli tunnollisuutta ja koin myös iloa siitä, jos pystyin tekemään työni hyvin ja vielä ilahduttamaan asiakkaita tekemällä jotain ekstraa.

Kodinhoito on työtä jota tehdään yksin, joten siinä on yksin vastuussa työn laadusta. Se on hyvin vastuullista ja vaativaa työtä siinä mielessä, että sitä tehdään ihmisten kodeissa. Se on myös työtä, jota täytyy kyetä tekemään annettujen sääntöjen ja ohjeiden mukaan - sekä tarvittaessa olemaan joustava ja kehittämään työtään palautteen avulla.

Kun siis aina välillä kritisoin liiallista normatiivisuutta ja sääntöuskoivaisuutta, ei se johdu siitä etten pystyisi itse noudattamaan mitään sääntöjä tai tekemään sellaistakin työtä, jota tehdään ohjeiden mukaan. Tein sellaista työtä yli kaksi vuotta. Ja minusta on itse asiassa välillä hyvin vapauttavaa vain tehdä mitä käsketään, liikoja kyseenalaistamatta tai miettimättä.

Vastuullisen ja vaativan kodinhoitajan työstä tekee myös se, että se on sekä fyysisesti että mentaalisesti kuormittavaa - varsinkin jos on nuori ja tunnollinen, joutuu opettelemaan koko ajan uutta, haluaa tehdä parhaansa...

Työssä ei voi pitää itseään liian hienona likaamaan käsiään ja valumaan hikeä - kuten lattiakaivoja kuuratessa. Työajat on mitoitettu niin, että jos haluaa tehdä sekä laadukasta jälkeä että saada työt tehdyksi, pitää työskennellä ripeään tahtiin. Olen dynamiikaltani enemmän hidas ja rauhallinen kuin nopea ja tehokas, joten kyseinen työ oli osittain dynamiikkani vastaista. Mielestäni kuitenkin asioita voi oppia - myös nopeutta, tehokkuutta ja tarkkuutta.

En aina kokenut työssäni onnistumisia, vaan riittämättömyyttä. Koin olevani liian hidas, liian osaamaton, liian kokematon, en riittävän tehokas, tarkka, nopea... Koin stressaavaksi sen, että jouduin jatkuvasti tekemään valintoja työn nopeuden ja työnjäljen laadun ja tarkkuuden välillä. On kuitenkin niin, että mitään työtä ei voi oppia kuin tekemällä - ja myös tekemällä virheitä joita niitäkin tuli.

Asuin silloin vielä kotona jossa olot myös olivat stressaavat. Yhdessä vaiheessa molemmat vanhempani olivat työttöminä joten palkkani piti riittää kolmen henkilön menoihin. Isäni katosi välillä ryyppyreissuilleen. Omat tuloni myös vaikuttivat vanhempieni saamiin tukiin. Minut siis laitettiin elättämään vanhempiani - kysymättä sitä, kuinka nöyryyttävää se vanhemmilleni oli, olisinko ehkä halunnut säästää hieman rahaa opintoja varten, jaksanko sellaista kuormitusta... Silti muutaman kerran haimme ruokamme leipäjonosta.

Kun sitten joku valopää kirjoitti lehteen siitä, kuinka leipäjonot pitäisi lopettaa sillä ne kannustavat ihmisiä laiskuuteen, suutuin ja kirjoitin kärkevän vastineen. Tuollainen kovuus ja ymmärtämättömyys saa minut menettämään malttini. Onneksi tätä suuttumusta voi käyttää poleemiseen mielipidekirjoitteluun.

En näe mitään syytä olla katkera senhetkisestä elämänvaiheesta, sillä se oli hyvin opettavaista. Sitä paitsi, vaikka olen tehnyt elämässäni virheitä ja asioita väärin, jotain olen tehnyt oikeinkin. Se on minulle positiivinen ylpeyden aihe, että olen joskus voinut antaa rahaa vanhemmilleni. Olisin kokenut, että silloin kun minulla oli mahdollisuus huolehtia vanhemmistani, niin jollen olisi sitä tehnyt, se olisi ollut kunniatonta.