Pääsiäisiloa - "sinulla on kaamea superego"

Eräs vanhempi psykologikollega sanoi minulle kerran hyvin suoraan ja spontaanisti: sinulla on kaamea superego. Kiitos vaan siitä havainnosta. Sen jälkeen olen mietiskellyt superegoani.

On se kaamea aina välillä. Ankara, vaativa ja kriittinen. Olen oppinut analysoimaan siitä kulttuurisia ääniä - erityisesti äitini ääntä. Olen myös oppinut käymään dialogia sen kanssa tai laittamaan sen hyvin suorasukaisesti järjestykseen: ole sinä nyt hiljaa, olet kohtuuton. Mene vaikka sinne keittiön nurkkaan keskenäsi miettimään ja jäkättämään, idini ja egoni siirtyvät nyt olohuoneeseen nauttimaan elämästä.

Oikeasti tietenkään ei ihmisen yhtä osaa voi irrottaa toisista vaan ne ovat aina kaikki jatkuvasti läsnä. Mutta minusta on mukavaa välillä pistää superegoni järjestykseen metaforisilla ilmaisuilla. Vaikka superegoni nyt on sellainen kuin on, olen saanut valtavasti oppimisen iloa psykoanalyyttisten käsitteiden kokemuksellisesta avautumisesta.

Lukiossa kun luin psykologiaa, minusta psykoanalyysi oli helppoa ymmärtää mutta en pitänyt sitä oikein mielekkäänä tai järkevänä katsantokantana. Pidin paljon enemmän kognitiivisesta psykologiasta ja neuropsykologiasta. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän pidän psykoanalyysistä. Ehkä se oli jonkinlaista defensiivisyyttä ja elämänkokemuksen puutetta että en kymmenisen vuotta sitten oikein pitänyt psykoanalyysiä järkevänä lähestymistapana ihmisyyteen.

Lisäksi olen ajatellut, että en todella oikeasti tiedä, onko sellaisia rakenteita kuin id, ego ja superego olemassa. Ne kuitenkin toimivat hyvin tiettyjen inhimillisten puolien jäsentämisessä ja se riittää minulle. Jos jokin kerran toimii, antaa sen toimia.

Kuluneena vuonna jouduin paljonkin reflektoimaan erilaisia asioita. Kun minulla oli vähän rahaa ja olin velkaa ja olin kaupungilla nälkäinen sekä liian väsynyt laittaakseni itse ruokaa, menin ulos syömään. Superegoni huomautti, että onko nyt ihan reilua maksaa enemmän siitä että syö kaupungilla, kun voisi mennä kotiin laittamaan ruokaa.

Että oikeastaan siinäkin voisi säästää rahaa - vaikkapa velan maksua varten. Totesin superegolleni, että se on nyt kohtuuton. Pidemmällä aikavälillä on toiminnallisesti funktionaalisempaa syödä kun on nälkä vaikka se maksaisikin hieman enemmän. Ja että pidemmällä aikavälillä tämä myös edesauttaa velkojen maksua paremmin kuin se, että näännyttää itsensä loppuun.

Toisaalta ajattelen, että on hyvä asia, että toisten avun varassa pitkään oleminen ei tunnu hyvältä. Jos se ei aiheuttaisi ahdistusta, ei myöskään olisi niin paljon paineita pyrkiä siitä tilasta pois. Ja jos ei yhtään kirpaisi pyytää toisilta taloudellista apua, suhteesta toisiin voisi tulla hyväksikäyttävä. Mieluummin kaamea superego kuin ei superegoa ollenkaan.

Minusta tuntuu siltä, että sekä idin että superegon ongelma voi hyvinkin olla se, että kumpikaan niistä ei ota huomioon asioita pidemmällä aikavälillä. Kumpikin keskittyy liiaksi tähän hetkeen. Toiminnan arvioinnin ulottamiseen pidemmälle aikavälille tarvitaan ego - joka minulla on hyvin tulevaisuus- ja potentiaaliorientoitunut. Ei ihme että dynamiikkani tuntuu välillä ihan kirjaimellisesti hyvin dynaamiselta. Jännitteitä riittää. Toisaalta niiden tutkiminen ja analysoiminen tuottaa iloa.

Tiedän myös, että jos on kyseessä ihminen jonka superegon toiminta muistuttaa omaani, niin virheiden ja epäonnistumisten yhteydessä tarvitaan ensisijaisesti ja ensin armoa, vasta sitten kritiikkiä. Jos olen tehnyt jotakin väärin toista ihmistä kohtaan, tunnen siitä joka tapauksessa syyllisyyttä - näkyy se sitten ulospäin tai ei. Osaan halutessani olla näyttämättä tunteitani ulospäin ja puolustautua vaikka mielen sisäisessä maailmassani kokisinkin syyllisyyttä.

Siinä tilanteessa lisäsyyllistäminen ei auta, sillä egoni on jo muutenkin täystyöllistetty. Ensin täytyy antaa turvallisuuden tunne ja armoa että voin päästä asian kriittiseen tarkasteluun. Syyllistäminen vain vie minut kauemmaksi puolustusreaktion vähentämisestä. Pystyn siihen tosin ajan kanssa, mutta prosessi on nopeampi jos siihen lisätään armo ja ymmärrys.

Tämä riippuu myös siitä, kuinka vakavasta asiasta on kysymys. Mitä perustavanlaatuisemman teon teen vastaan superegoni eettisiä ja moraalisia käsityksiä vastaan, sitä vaikeampaa se on koko dynamiikalle. Silloin joskus minun on pakko käyttää sitä strategiaa, että siirrän tekoon liittyvien emootioiden ja ajatusten käsittelyä myöhemmäksi kunnes niihin on riittävästi ajallista etäisyyttä. Asiat säilyvät kyllä muistissani, mutta otan niitä käsittelyyn koko dynamiikalleni sopivalla aikataululla.

Tässä on yksi syy, miksi välillä vastustan ehdotonta konventionaalisuutta syyllisyys-rangaistus-muotoineen. Jos ihminen kokee jo olonsa syylliseksi, lisäsyyllistämisestä ei ole apua toiminnan muuttamisessa ja kriittisessä tarkastelussa. Tästä syystä uskon myös, että asiakastyöskentelyssä on hyvin tärkeää luoda lähikehityksen vyöhyke, johon kuuluu hyväksynnän ja turvallisuuden tunne.

Tiedän myös, miten mahdollisesti superegon valtaa voi vähentää ja miten sen toimintaa voi muuttaa. Eräs tapa on antaa välillä ohjakset idille. Se on tosin rankkaa niin superegolle kuin egollekin. Ongelma voi olla siinä, että pohjimmiltaan sekä id, ego että superego voivat haluta samoja asioita mutta ne valitsevat erilaisia keinoja erilaisilla aikajänteillä.

Superego joutuu vaikeuksiin, jos antaa ohjakset idille. Ne kun saattavat pyrkiä eri suuntiin ja olla keskenään eri mieltä siitä, mitä pitää tavoitella, miten ja miksi. Jos yleensä superego on ollut egon kanssa vallitsevampi kuin id ja ohjakset antaa idille, sen jälkeen egolla riittääkin superegon ja idin toiminnallisessa yhteensovittamisessa tekemistä pitkäksi aikaa.