Kuoleman monista kasvoista Siltala mainitsi suomalaisen tuutulauluperinteen, joissa käsitellään lapsen kuolemaa ja sitä ajatusta että lapsi elää pari elämänsä ensimmäistä viikkoa elämän ja kuoleman jännitteestä.
Suomalaisessa kansanperinteessä ja mytologiassa on kuolemaa käsitelty muutenkin. Kesällä livutaan hiljaa veneessä kuolema peränpitäjänä, talvella taas liikutaan reessä kuoleman kyydissä. Kuolemaa on myös kuvattu matkaksi niittyjen halki.
Varhaiskulttuureissa kuolema on saanut hyvin monenlaiset kasvot: kuolemaa on pidetty tuhoavana, vapauttavana, seksuaalisena, viettelevänä... Melankolian avulla kuolemasta luodaan turvallinen. Karjalaisissa itkuvirsissä kuolema saa arkaaisen, syvällisen, uskonnollisen luonteen.
Minulle tuli kuoleman monista kasvoista kaikki ne nimitykset, joita on annettu Jumalalle. Suuret tuntemattomat välittyvät nimeämisen kautta – ja usein nämä nimet ovat samankaltaisia kuin ne, joiden avulla kuvaamme toisia ihmisiä tai suhteitamme heihin.
Kuoleman valhe on Siltalan mukaan sitä, että valehtelemme itsellemme ettei kuolemaa ole ja muutamme kuoleman läheisyyden joksikin muuksi. Kuolemasta puhumattomuus on toivotonta toivoa silloin kuin pitäisi puhua totuuksia eikä puuta heinää. Minulle tästä tuli mieleen rinnastus Doltoon, jonka mielestä lapsia (ja ihmisiä yleensä) autetaan parhaiten rehellisellä puheella.
Elämän petoksista voi kehittyä kuoleman petos. Kuolema kutsuu esiin häväistyksi tulemisen, loukkaantumisen, petetyksi tulemisen jne. kokemuksia. Jos ihmisellä on riittävästi sisäistettynä rakkauden kokemuksia ja ymmärtäviä läheisiä, hän voi luopua kuoleman valheesta ja avautua kuolemalle.
Ihminen palaa aina uudelleen kysymykseen: keneen voin luottaa, kenelle voin näyttää suruani, kauhuani, tyhjyyttäni, heikkenevän ruumiini... Kuoleminen avautumisen ja sulkeutumisen jännitteenä rakentuu usein erilaisten vastakohtaparien jännitteessä: pelko-toivo, viha-rakkaus, murhe-ilo, kosto-anteeksianto jne. Kuolemassa on myös kaikenikäisillä läsnä paljaana hoivan kokemus vauvana.
Luopumisen suruun kuuluu suru oman ruumiin elävyydestä luopumisesta. Samalla voi viritä toivo siitä, että voi luopua elämästä ja lähteä rakentamaan elämäänsä. Surun avulla elämästä luopuminen tulee todelliseksi.
Kuolevan kanssa työskentelevän on tärkeää olla herkkä moniaistimuksellisuudelle: ruumiin kielelle, katseille, tilakokemuksille... Ruumiilla on proseduraalinen muisti: ruumis muistaa asioita joita mieli ei; ruumiin muisti ei koskaan valehtele. Trauma rikkoo symbolisen ulottuvuuden meissä. Silloin toimii vain piilotajuinen ja ruumiillinen muisti, vähemmän sanallinen. Unta ja kuolemaa on usein pidetty veljeksinä: uni on valmistautumista kuolemaan.
Saattohoidossa tuetaan kuolevaa löytämään oma persoonallinen kuolemansa niin että kuoleva saa kuolla turvallisesti silloin kun aika on, subjektiutensa säilyttäen. Tämä edellyttää hyvää vuorovaikutusta; surun, pelon, vihan, kauhun jne. tunnistamista sekä sen miettimistä, mitä tunteita, ajatuksia ja mielikuvia niin työntekijässä kuin kuolevassakin herää. Läsnä ovat rinnakkain niin sanallinen kuin aistimuksellinenkin.
Kuolevan maailmaan ei voi eikä saa tunkeutua väkivaltaisesti; häntä ei myöskään jätetä missään vaiheessa. Kuolevasta luopuminen tapahtuu vuorovaikutuksen turvassa; omaisilla on mahdollisuus olla läsnä milloin tahansa. Jos omaiset eivät voi olla läsnä, henkilökunta on. Omaiset ovat kietoutuneita toisiinsa persoonallisilla vuorovaikutuksen tavoillaan.
Erityisen paljon kannattelua tarvitsevat vanhemmat, joiden lapsi on kuolemassa ja lapset, joiden vanhempi on kuolemassa. Lapsilla on hyvin usein käsitys, että kun hän kuolee, joku lähtee hänen mukaansa. Lapset ilmaisevat myös erilaisia tunteita kuoleman edessä ja käyttävät erilaisia symboleita kuvaamaan kuolemaa.
Läsnäoloon kuolevien kanssa tarvitaan kiireettömyyttä, myötätuntoa ja keskustelemista. Monilla työntekijöillä ammatillinen kasvu on saanut alkunsa ahdistuksesta, kriiseistä jne. oman mielen tutkimisesta. Tämä edellyttää myös hyvää työnohjausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti