Assosiatiivinen mieleni eksyy taas sivupoluille. Elämäntarinoista tuli mieleeni laadullisen tutkimuksen harjoituskurssi, jossa oma ryhmämme analysoi eräitä tarinoita. Havaitsimme, että tarinoissa (niiden kuvaamasta aihepiiristä johtuen) toistuivat tietyntyyppiset ilmaisut, jotka välittivät ajatusta siitä, onko tarinan päähenkilö menestynyt. Nimesimme ne menestyksen merkeiksi.
Teimme näistä menestyksen merkeistä eräänlaisen semioottisen analyysin. Sen tekeminen oli hurjan hauskaa – en nimittäin koskaan ennen ollut tehnyt sellaista. Varmaankin tarinoiden semioottiseen analyysiin on olemassa välineitä, mutta käytössämme ei sellaisia ollut.
Lainasin yliopiston kirjastosta Harri Veivon ja Tomi Huttusen kirjan “Semiotiikka – Merkeistä mieleen ja kulttuuriin” ja selasin sen läpi. Käytin sitä analyysin pohjana olevien ideoiden kehittelyyn. Sitten etsin ryhmämme tekemien tarinatyypittelyjen pohjalta erilaisia menestyksen merkkejä tarinatyypeittäin.
Oli mielenkiintoista havaita, miten nämä merkit (eli eri sanat) rakensivat paitsi kuvaa menestyksestä, myös tarinatyyppiä (tarinatyyppejä olivat mm. Vilma Hännisen työttömien tarinoita tyypitelleessä tutkimuksessaan käyttämät sankaritarina, tragedia, komedia, ironia ja rikostarina sekä muutama itse keksimämme luokka).
Sillä hetkellä olisin kaivannut sellaista tilastollisen analyysin tietokoneohjelmaa, jonne olisi voinut syöttää tarinat ja laskea niistä eri sanojen esiintymistiheydet. Analyysistä olisi tullut siten systemaattisempi ja mahdollisesti objektiivisempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti