Kyseisen kevään aikana myös lenkkeilin paljon erään ystäväni kanssa, kävin muutaman kerran baarissa sekä kuuntelemassa irkkumusiikkia livekeikalla ystävieni kanssa, näin ystäviäni aina välillä muutenkin, siivosin muutaman kerran kotona isän kanssa kun äiti oli töissä, kävin isän kanssa hänen kavereillaan kylässä...
Kirjoitin oppimiani asioita runomuotoon - mm. runon fonologisen tietoisuuden kehittymisestä... Luin kaikkea kiinnostavaa psykologiaan liittyvää - yritin siinä noudattaa tutkivan oppimisen periaatetta: asioita opitaan niiden itsensä vuoksi.
Luin mm. Helsingin Sanomien artikkelin 29.5. joka käsitteli verkostoja. Sen pohjalta sitten mietin semanttisia verkkoja ja oppimista, ihmisten keskenään muodostamien verkostojen yhtäläisyyksiä hermoverkkoihin, mietin sitä voisiko fraktaaligeometriasta olla apua hermoverkkojen mallintamisessa jne.
Koska minulla oli mahdollisuus käydä psykologilla juttelemassa, kävin. En ollut silloin enkä ole edelleenkään siinä asiassa defensiivinen. Minusta olisi todella ristiriitaista ajatella, että uskon että psykologin työstä voi olla apua asiakkaille, mutta samaan aikaan ajatella että itse en kyllä psykologin apua koskaan tarvitse. Että muilla vaan on tarvetta nupin säätöön, minulla itselläni ei koskaan ikinä missään olosuhteissa.
Kerran keskustelin erään vanhemman ja viisaan psykologin kanssa aiheeseen liittyvistä teemoista ja hän totesi, ettei siitä välttämättä tule mitään, jos psykologi vain katselee asiakkaitaan jostain terveystornista. Itselläni ei ole terveystorniin linnoittautumisen tarvetta. Ihmisiä me kaikki olemme - psykologitkin. Sitäpaitsi, mielestäni psykologin olisi hyvä käydä itse psykologilla jo siitäkin syystä, että siinä saa samalla kokemuksen siitä, miltä tuntuu olla asiakas.
Kyseisen kevään aikana näin unia ja kirjoitin niitä muistiin, kävin ystäväni valmistujaisjuhlissa, ajelin skootterilla... Isäni on haasteellinen persoona, mutta yrittää myös rakastaa niin kuin parhaiten osaa.
Kun töissä olin todella väsynyt ja ajoin työmatkat polkupyörällä, isäni kävi minua sääliksi ja hän osti minulle skootterin että elämäni olisi vähän helpompaa ja voisin kulkea työmatkat joutuisammin. Ajokorttia minulla ei ole, mutta riittävän aikaisin viime vuosituhannella syntyneet eivät sellaista tarvitse skootteria ajaakseen.
Omassa elämässäni aina välillä toimii se, että laitan kaiken peliin ottaen samalla asiat rennosti ja toimimalla ehkä välillä hieman päinvastoin kuin vaikuttaisi ainakaan ulospäin järkevältä tai loogiselta.
On sanonta "vahinko kiertämään". Olen aivan eri mieltä. Se että itse on joskus kokenut, että elämä on välillä kovaa, raskasta, epäoikeudenmukaista jne. ei ole mikään syy laittaa sellaisia asioita eteenpäin. Päinvastoin.
Tunnen kiitollisuutta kaikista elämäni asioista - niin hyvistä kuin vaikeista hetkistäkin. Jälkimmäiset tekevät minusta inhimillisen. Kun on kokenut paljon kaikenlaista raskasta, osittain johtuen omista valinnoista, osittain syistä joihin ei ole voinut vaikuttaa ja on myös tehnyt paljon virheitä, on varaa olla inhimillinen ja armollinen - ainakin ajatusmaailmassaan, käytännön toteutus onkin sitten toinen asia.
Nähdäkseni kuitenkin ihmiset useimmiten kaipaavat enemmän armoa kuin kovuutta - silloinkin kun he ovat tehneet virheitä joiden takia he eivät kaikkien mielestä armoa ansaitse. Armon pointti onkin juuri siinä - sitä ei tarvitse ansaita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti