Joskus viime keväänä mietin, onko tämä "kognitiivinen toivo" vain itsepetosta, kulttuurisesti ja kasvatuksen myötä omaksuttu ajatus siitä miten elämästä pitäisi ajatella. Haluanko todella oikeasti elää, vai huijaanko vain itseäni.
Sitten näin erään unen. Siinä unessa oli läsnä eräs ihminen, jonka näkeminen tuotti ahdistusta. Sille oli kyllä selityksensä; tämä ihminen on oikeastikin olemassa ja minulla oli eräs tärkeä asia hoitamatta joka liittyi tähän ihmiseen ja olin aiheesta ahdistunut myös todellisessa elämässä.
Siinä unessa minulle tuli jossain vaiheessa sellainen olo, että irtaannun ruumiistani. Se oli varsin mielenkiintoista, sillä minulla ei ole arkielämässä sellaisia kokemuksia eikä yliluonnollisia kokemuksia muutenkaan; taidan olla hieman liian tylsä ja tavanomainen persoona sellaiseen.
Siinä unessa tajusin, että nyt taidan kuolla ja mietin, joudunko taivaaseen vai helvettiin. Sekin oli varsin kiintoisaa, sillä omat uskonnolliset käsitykseni ovat varsin doltolais-systeemiteoreettisia.
Joka tapauksessa, siinä unessa pääsin kuitenkin taivaaseen. Maisema oli sama kuin lentokoneella pilvien päällä auringon paistaessa. Siinä unessa saatoin tehdä valinnan, jäänkö sinne taivaaseen täydellisen onnellisuuden tilaan vai palaanko takaisin. Päätin, että haluan kuitenkin takaisin, haluan elää elämäni loppuun asti, kokonaisuudessaan. Sitten palasin takaisin.
Unesta herättyäni olin tyytyväinen. Olin miettinyt, haluanko todella oikeasti elää. Uneni vastasi siihen siltä osin, että nyt tiesin että myös tiedostamattomani ja alitajuntani haluaa olla elossa. Oli toivoa antavaa tietää, että haluaa todella ihan kokonaisuudessaan olla elossa, olla olemassa.
Tiedän että uniaan voi oppia jossain määrin säätelemään. Eräs psykologiystäväni on opetellut näkemään valveunia. Itse en ole halunnut opetella säätelemään uniani. Haluan nähdä unet sellaisina kuin ne tulevat enkä halua kontrolloida unieni sisältöjä ja tapahtumia. Tiedostamattomani työskennelköön vapaasti kun olen unessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti