Pirkko Siltala avasi seminaarin kertomalla omasta elämänhistoriastaan. Se oli hyvä tapa aloittaa seminaari – tuo puhujan lähemmäksi yleisöä. Siltalan läsnäolo seminaarissa oli muutenkin koko ajan todella intensiivistä.
Olen miettinyt, mistä toisen ihmisen läsnäolon intensiteetin kokemus tulee – viimeksi mietimme tätä viime viikon keskiviikkona erään opiskelukaverini kanssa. Silloin se liittyi erääseen terapiamuotoon, jota hän on opiskellut.
Puhuimme mm. siitä, miten läsnäolon intensiteetti on merkitsevämpää kuin sanat joita käyttää. Vaikka toinen käyttäisi miten hienoja ja hyviä ilmaisuja tahansa mutta läsnäolevuus puuttuu, ne ilmaisut eivät auta – ja toisin päin: jos toisen läsnäolon tuntee, sanallisilla ilmaisuilla ei ole niin paljon merkitystä.
Puhuimme myös siitä, että jos huomaa ettei ole läsnä, se alkaa vaivata ja läsnäoloon alkaa pyrkiä tietoisesti – mikä vie vain kauemmas läsnäolevuudesta. Keskustelumme jäi valitettavasti tältä osin kesken.
Siltalalla oli luennossaan kiinnostavat väliotsikoinnit: kuolema filosofisessa merkityksenannossa, kuoleman monet kasvot, kuoleman valhe, kuoleminen avautumisen ja sulkeutumisen jännitteessä, luopuminen ja suru, kuoleminen ja kuolema moniaistimuksellisen ja sanallisen vuorovaikutuksen turvassa, uni ja kuolema, saattohoito, lapsen kuolema... Siltala käytti luennoidessaan myös todella koskettavia esimerkkejä asiakaskohtaamisistaan.
Tästä läsnäolon intensiteetistä, Siltalan viisaista ja kulttuurisesti rikkaista ajatuksista sekä koskettavista esimerkeistä syntyi todella syvällinen kokemus joka tuntui koko olemuksessani. Seminaari kesti kahvitaukoineen noin neljä tuntia, mutta sen jälkeen oli sellainen olo kuin olisi tehnyt täyden työpäivän – vaikka ei tarvinnut muuta kuin olla paikalla ja kuunnella. Erityisesti joidenkin koskettavien esimerkkien kohdalla osa seminaariyleisöstä itki avoimesti.
Minä itkin myös. Vuoron perään valuivat kyyneleet ja kulkivat vilunväristykset koko kehon läpi, useammankin kerran seminaarin aikana. Se seminaari teki todella hyvää. Kosketetuksi tulemisella on hyvää tekevä vaikutus. Sen jälkeen olo on vähän sama, kuin olisi ollut kuiva, pölyinen ja paahteinen kesäpäivä ja sen jälkeen tulisi lämmin ja pehmeä kesäsade joka virkistää, tuntuu hyvältä iholla, kirkastaa värit ja saa kasvien tuoksun esiin vahvempana.
Samalla mietin, että olen kiitollinen äidilleni eräästä asiasta jossa hän on näyttänyt esimerkkiä. Äitini nimittäin näyttää tunteensa avoimesti – myös julkisesti. Lapsena minua nolotti, jos äitini itki julkisesti. Nykyään olen siitä kiitollinen eikä nolota yhtään.
Äitini on elävä ihminen: hän itkee, nauraa, suuttuu, iloitsee... Tunteet ja niiden osoittaminen tekee hänet hyvin eläväksi. Vaikka äitini on matemaattisesti laskettuna lähempänä seitsemääkymmentä kuin kuuttakymmentä, hänessä on jotain ajatonta, monenikäistä, todella elinvoimaista ja elävää. Liityn mielelläni tässä asiassa sukupolvien jatkumoon, noudatan äitini esimerkkiä ja kuulun niihin ihmisiin jotka itkevät julkisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti