Syksyllä kun oli suunnilleen kuukausi-pari aikaa kandin seminaariin, mietin jäänkö saikulle uudestaan vai teenkö kandin. Päätin tehdä kandin. Ja sitten tein kandin. Ja sen jälkeen nipun muitakin tenttejä ja kursseja. Ja elin jatkuvasti elämääni käyden bileissä, seminaareissa, Berliinissä...
Siksi lause "nyt vasta alan elää" ei sovi ainakaan omaan elämääni - koen että olen kyllä elänyt koko elämäni joka sekunnin ja saanut ja voinut olla oman elämäni aktiivinen toimija sekä vaikuttaa elämääni siltä osin kuin se yhden ihmisen osalta on mahdollista. Niinkuin eräs ystäväni sanoo: olemme täällä vain käymässä, mutta jokainen kyllä tietää käyneensä. Tiedän käyneeni.
Toisaalta voin hyvin ymmärtää tuon "nyt vasta alan elää"-tunteen omien kokemuksieni pohjalta. Jos jonkun ihmisen elämässä on pidellyt koko elämän ajan yhtä synkkää kuin itselläni viime vuoden alkukuukausina ja muutamina muina hetkinä elämässäni ja sitten hän kokee saaneensa elämänsä takaisin, on se hyvin järisyttävä kokemus.
Sitä ei varmaan voi ymmärtää, jos ei ole itse kokenut. Se, että itse ei ole jotakin kokenut, ei ole syy tuomita toisen kokemusta. Sen sijaan sen pitäisi herättää uteliaisuutta: miten tämän teit? Miten tähän päädyit? Miksi koet niin kuin koet?
Pidän sitä myös jossain määrin vahingollisena, että psykologian nimissä sanellaan ihmisille, miten heidän tulisi kokea, mitä heidän tulisi kokea ja millä aikataululla. Elämä - ja myös ihmiselämä - on psykologiatiedettä suurempi. Tieteen pitäisi käydä dialogia inhimillisen todellisuuden kanssa - ei niin, että inhimillinen todellisuus yritetään tunkea muottiin johon se ei sovi.
Menin nyt myös uudestaan töihin useamman vuoden tauon jälkeen. Itse asiassa olen taas siivoamassa - ja se on tehnyt minulle hyvää. Oliko sitten helppoa mennä töihin pidemmän tauon jälkeen - varsinkin sellaiselle alalle, josta on saanut uupumiskokemuksen? Ei tietenkään.
Mutta ajattelin noudattaa sitä alfrehniläistä ajatusta, että joskus on luovuuden ja kehittymisen kannalta parasta tehdä juuri sitä mikä tuntuu epämiellyttävältä. Ja samalla noudatin sitä sanontaa, että jos tippuu hevosen selästä, pitää nousta uudelleen ratsaille. Ratsailla ollaan.
Sitäpaitsi, olen oikeasti innostunut töistäni. Ajattelin, että oppimisprosessini siivoustyössä jäi kesken, ja halusin oppia lisää sellaista mitä en vielä osaa. Ajattelen myös, että kaikki työ on yhtä arvokasta. Kaipasin myös fyysistä ja konkreettista tekemistä.
Pidän paljon erään ystäväni siteeraamasta lauseesta "mahdottomat asiat pitää aloittaa heti" sekä siitä lauseesta "hän ei tiennyt että se oli mahdotonta, joten hän meni ja teki sen". Joskus pitää vain päättää tehdä jokin asia, ja tehdä se. Luottamuksestä elämään on apua tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti