Joskus on hyvä, etteivät toiset ihmiset anna liikaa valinnanvaraa. Olen edelleen miettinyt, mistä omassa elämässäni usko, toivo, rakkaus ja luottamus syntyvät. Osittain voi olla kyse lapsuuden kokemuksista.
Eräs muisto on, kun olimme äitini kanssa menossa eräille sukulaisjuhlille. Lapsena aina jännitin sellaisia enkä olisi halunnut mennä. Kävelymatkalla junalle oksensin ojaan. Se oli minun tapani sanoa, etten halua mennä. Ei auttanut. Äitini ei suostunut kääntymään takaisin kotiin vaan sanoi: et ehkä halua mennä, mutta nyt menemme. Ja sitten menimme.
Kieltämättä se ei tuntunut hyvältä. Luulen että yrittäisin toimita tilanteessa ainakin osittain toisin. Pysähtyisin siihen hetkeen kysymään ja keskustelemaan. Toisaalta tämä kokemus on myös voimavara. Lapsena totuin sietämään pahaa oloa - joskus jatketaan matkaa vaikka ojaan oksentaen mutta jatketaan kuitenkin.
Tämä tuli mieleeni syksyllä, kun minun piti kävellä eräs suunnilleen parin kilometrin pituinen matka. Se oli sillä hetkellä pakollista laajemman hengissäselviytymisnäkökulman kannalta. En olisi jaksanut ottaa askeltakaan. Sanoin itselleni: kävele tai kuole. Kävelin, en kuollut. Joskus on hyvä ettei itsekään anna itselleen liikaa vaihtoehtoja. Välilä asiat kannattaa pitää yksinkertaisina.
Tämä tuo mieleeni sen, miten monimutkaista elämä todella on. Sama kokemus voi olla sekä vaikea että voimaannuttava - riippuu paljon myöhemmistä elämäntapahtumista ja tulkinnoista. Ehkä tämä kokemus kuitenkin antoi minulle uskon siihen, että on mahdollista tehdä asioita vaikka tuntisi samaan aikaan pahaa oloa.
Eräs muistoni on, kun olin enoni perheen kanssa viettämässä syyslomaa ja olimme uimahallissa. Pelkäsin jo syvässä vedessä uimista - saati että olisin hypännyt altaaseen jossa jalat eivät yletä pohjaan. Enoni hyppäsi altaaseen edeltä serkkupoikieni kanssa.
Sitten hän käski minua hyppäämään myös. Minua pelotti. Enoni kysyi, olenko mieluummin sankari vai pelkuri. Se veto toimi. Hyppäsin - ja tulin pintaan. Enoni kysyi, eikö olekin mukavampaa olla sankari kuin pelkuri. Joskus se toimii, ettei ihmiselle anneta liikaa vaihtoehtoja. Joskus lähikehityksen vyöhyke on sitä, että annetaan riittävästi tilaa. Joskus se on sitä, että ei anneta yhtään ylimääräistä tilaa. Joskus kaksi selkeää vaihtoehtoa joista valita, on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua.
Olisinko hypännyt jos olisin ollut yksin siellä uimahallissa tai jos siellä olisi ollut pelkästään vieraita ihmisiä? En varmasti. Hyppäsin, koska luotin enooni. Tiesin että jos olisin meinannut hukkua tai jäänyt altaan pohjalle, hän olisi kyllä pelastanut minut. Erilaisten asioiden uskaltamisessa on pohjimmiltaan kysymys luottamuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti