Jossain vaiheessa minulla alkoi olla sellainen olo, että tarvitsisin lomaa. Sen sijaan otin lisää töitä. Oliko tämä sitten todella pelkästään oma valinta? Ei siinä mielessä, että koin ettei minulla ole vaihtoehtoja taloudellisista syistä. Ilman ruokaa ja asuntoa ei voi olla. Lisäksi koin vaikeaksi kieltäytyä töistä. Se nyt menee varmaan nuoruuden ja kokemattomuuden piikkiin. Ensimmäisessä työpaikassaan sitä on aika arka sanomaan mihinkään mitään.
Elin kyllä muutenkin täysillä - kesällä pyöräilin työmatkani satoi tai paistoi, kahdesta neljäänkymmeneen kilometriin päivässä. Lisäksi opiskelin avoimessa yliopistossa ja välillä lähdin vielä kokonaisen työpäivän ja useiden kymmenien kilometrien pyöräilyn jälkeen pelaamaan jalkapalloa tai sitten treenasin lihaskuntoa.
Liikunta sinänsä on kyllä välttämätöntä jos tekee fyysistä työtä. Liikunta pitää kunnossa työssä, joka usein sisältää epäergonomisia työskentelyasentoja ja paljon tiettyihin kehon osiin kohdistuvaa fyysistä rasitusta.
Oliko toimintani sitten suorituskeskeistä? Ei siinä mielessä, että tein tuon kaiken, koska minusta oli ihanaa tuntea olevani nuori, terve ja vahva. Miksi niin ei saisi kokea ja haluta kokea? Kyllä nuori tarvitsee positiivisia ylpeyden aiheita elämäänsä. Erityisen tärkeää se on silloin, jos ympäristö on muuten jotenkin haasteellinen. Minulle kyky tehdä välillä vaativia suorituksia oli ilon ja ylpeyden aihe vaikka olinkin stressaantunut ja väsynyt.
Jossain vaiheessa aloin saada todella pahoja migreenikohtauksia. Muiden asioiden joukossa olen perinyt vanhemmiltani taipumuksen auralliseen migreeniin. Pahin kohtaus töissä oli sellainen, että minulta lähti tunto vasemmasta kädestä ja puhekyky - onneksi paikalla ei ollut ketään kenen kanssa puhua.
Puhekyvyn lähtemisen tiesin siitä, että kun mielessäni yritin muodostaa sanoja, ne eivät muodostuneet oikein. Aivojen verenkiertohäiriöhän migreeni on. Myönnän että se kerta oli todella pelottava. Mikä oli vastaukseni? Kävin myöhemmin lääkärillä hakemassa migreenilääkkeet ja jatkoin töiden tekoa.
Muistan kun kerran laitoin töissä ollessani tauolla ystävälleni tekstiviestin. Ystäväni sanoi, että kuulostan siltä että olen sairausloman tarpeessa. Silloin aloin miettiä asiaa. Oli syksy 2006. Tulin asiaa mietittyäni siihen tulokseen, että lopetan työni ja seuraavana keväänä keskityn vain pääsykokeisiin enkä tee mitään muuta.
En halunnut jäädä ensimmäisestä työpaikastani sairauslomalle - en työnantajani enkä itseni takia. Siksi ilmoitin työnantajalleni ajoissa että lopetan työt - päätin lopettaa ne jouluna. Näin työnantajallenikin jäi aikaa etsiä uusi työntekijä, eikä heidän tarvinnut maksaa sairauslomakorvauksia.
Viimeisen kuukauden tein töitä niin, että joka aamu ja joskus myös pitkin työpäivää katsoin itseäni peilistä silmiin ja sanoin itselleni: sinä pystyt siihen. Ja minä pystyin. Olin vielä kuukauden töissä sen jälkeen kun koin että olisi pitänyt jäädä sairauslomalle. Äitini siteeraa joskus lausetta, että hetken kestää vaikka aidan seipäänä. Siitä lauseesta on ollut minulle paljon lohtua. Jos minusta ei tulisi psykologia, voisin harkita aidan seipääksi ryhtymistä. Siinä saattaisin olla hyväkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti