Opiskelijalähtöisyydestä II

3. Ihmisen toiminnan kontekstisidonnaisuuden huomioiminen.

Jos olen vaikkapa jossakin akateemisessa tilaisuudessa pikkutakki päällä, olisiko kovin oletettavaa että synnyin pikkutakki päällä ja olen myös esimerkiksi uimahallissa ja nukkuessani pikkutakki päällä? Tuskinpa vaan. Mutta jos olen yliopistossa väittelevä ja poleeminen, siitä ovat joskus jotkut opettajat vetäneet johtopäätösen että olen samanlainen kaikkien ihmisten - myös asiakkaiden - kanssa.

Minulle on sanottu, että "ethän sinä asiakkaidenkaan kanssa voi väitellä". En niin. Vastasin, että ihmisen toiminta on aina kontekstisidonnaista. En alkaisi väitellä asiakkaani kanssa. Totesin myös että ihmisellä on toiminnassaan ja elämässään eri rooleja ja ettei toiminnasta yhdessä roolissa voi tehdä kovin syvällisiä johtopäätöksiä siitä, miten ihminen toimii jossakin toisessa roolissa.

Yliopistoon mielestäni kuuluu - tai pitäisi kuulua - keskustelu- ja väittelykulttuuri (en ole muuten ainoa opiskelija joka ajattelee näin). Välillä tuntuu siltä että tällaista kulttuuria ei kuitenkaan riittävästi ole.

Oma tapani asennoitua asioihin on sellainen, että jos esimerkiksi yliopistoon mielestäni kuuluu keskustelu- ja väittelykulttuuri ja sitä ei tunnu olevan riittävästi, alan keskustella ja väitellä. Se tosin vaatii sen sietämistä, että osa opettajista saattaa tehdä tästä johtuen kokonaisvaltaisia koko persoonaan ja kaikkiin elämäntilanteisiin liittyviä arvioita välittämättä tarkistaa miksi teet niin kuin teet.

Mutta siedän mieluummin metsään meneviä arvioita kuin sitä, että antaisin muutosta kaipaavien asioiden vain olla arvioiduksi tulemisen pelossa. Ei se oma minä nyt niin tärkeä ole. Tärkeämpää on toimia niiden asioiden edistämiseksi joita pitää mielekkäinä ja tarpeellisena.

Jos joskus olen opettaja, aion sietää näsäviisastelua, väittelynhaluisuutta ja poleemisuutta ja jos havaitsen sellaista opiskelijoissani, yllytän heitä lisää. Vai muka hullua ei pidä yllyttää. Pitääpäs, jos on kysymys positiivisesta hulluudesta - siitä että laitetaan oma persoona peliin sellaisten asioiden puolesta jotka kokee tärkeiksi.

Vaikka väittelemisestä ja keskustelusta sinänsä pidänkin, ei se tarkoita sitä, että olisi jotenkin helppoa väittää vastaan vuosikymmeniä vanhemmille opettajilleen. Päinvastoin. Se on joskus kamalaa ja vaatii ahdistuksen sietoa. Olen myös joskus jättänyt sanomatta ajatuksiani jos olen ollut jostakin eri mieltä - ja katunut sitä myöhemmin. Siinä joutuu kuitenkin aina ylittämään tietyn sisäisen kynnyksen, että uskaltautuu sanomaan mitä ajattelee.

Tiedän miten vaikeaa se voi joskus olla laittaa oma persoona peliin, joten jos olisin opettaja, kannustaisin opiskelijoita siihen. Sitäpaitsi asiat voi tulkita positiivisesti. Itse ainakin tulkitsisin opiskelijoiden eri mieltä olemisen, väittelyn jne. uskallukseksi. On hyvä, jos alallemme tulee ihmisiä, jotka uskaltavat. Muuten alamme ei kehity. Yritän myös muistaa sen, että ihmisen persoonaa ei voi eikä tule arvioida vain sen pohjalta, mitä hänestä näkee yhdessä kontekstissa tai ympäristössä.


4. Ei saa romuttaa opiskelijan unelmia.

Eräs opiskelukaverini erehtyi sanomaan eräälle opettajalle, että hänen mielestään erään kurssin aineiston litteroiminen oli tylsää. Tämä ystäväni totesi myös haluavansa myöhemmin psykoterapeutiksi. Kyseinen opettaja sanoi ystävälleni, että ehkä hänen kannattaa sitten miettiä sitä, onko hänestä psykoterapeutiksi - pohjautuen vain siihen, että tämän opiskelijan mielestä litteroiminen on tylsää.

Haloo. Millä perusteella se, että pitää litteroimista tylsänä, tekee ihmisestä potentiaalisesti huonon psykoterapeutin? Ensinnäkin väitän että on eri asia olla vuorovaikutuksessa toisen, elävän ihmisen kanssa kuin litteroida kirjallista aineistoa. Siinä on kysymys erilaisista konteksteista.

Toisekseen, eikö ole hyvä että psykoterapeutiksi haluava opiskelija pystyy olemaan rehellinen itselleen sen suhteen, mikä hänestä on tylsää. Miten ammattitaitoaan voi edes kehittää, jos on jatkuvasti sitä mieltä että kaikki on koko ajan todella ihanaa ja mikään ei koskaan ole tylsää, epämiellyttävää, puuduttavaa, ahdistavaa jne.

Kolmannekseen, asiat voi esittää niin monella tavalla. Itse ihmettelin tässä tapauksessa opiskelijalähtöisen, empaattisen, lämpimän ja ohjaavan otteen puutetta. Tämän opiskelijan kanssa olisi voinut vaikkapa yhdessä miettiä, onko litteroimisessa ja psykoterapiassa yhteisiä elementtejä ja jos on niin mitä, sekä mitä mahdollisesti itsessä pitäisi kehittää että voisi saavuttaa unelmansa.

Unelmia lyttäävästä asenteesta en ole koskaan pitänyt enkä aio opetella siitä pitämäänkään. Nuoret opiskelijat voivat olla herkkiä - ja tämä opiskelija ainakin pahoitti mielensä. En ihmettele sitä. Opettajilla on aika paljon sellaista valtaa jota he eivät aina tunnu tiedostavan. Miksi ei käyttäisi sitä valtaa, asemaa ja omia psykologisia taitoja nuoren, tulevan kollegan kehityksen tukemiseen sekä kannustavaan asenteeseen mitä nuoren unelmiin tulee?