Päätin laittaa kaiken peliin kun mietin lopetanko työni. Päätin että lopetan työt ja haen vain yhteen yliopistoon sekä optimoin mahdollisuuteni päästä sisään hakemalla sellaiseen yliopistoon, jossa on minulle sopivin pääsykoemuoto. Silloisessa Joensuun, nykyisessä Itä-Suomen yliopistossa oli sopivin pääsykoemuoto. Pääsykokeisiin luettiin psykologian ja filosofian kirja ja pääsykoemuoto oli esseemuotoinen.
Laitoin kaiken yhden kortin varaan - ja se kannatti. Sitä ei tietenkään voinut tietää etukäteen. Elämässä on vähän niinkuin korttipelissä; ei voi tietää etukäteen millaiset kortit saa mutta niillä pelataan. Tämä kortti taisi olla ässä tai jokeri, koska pääsin sisään yliopistoon.
Ei muuten ollut helppoa sekään. Kun aloitin lukemisen, olin aivan todella väsynyt. Olin pitänyt pari kuukautta lomaa. Aivoissa ei ole tuntoaistia, mutta minusta tuntui että aivoihini sattui. Varmaan se tuntui jossain muualla kehossa. Menin hiljentymään, rauhoittumaan ja lomailemaan enoni ja tätini mökille jossa olin muutaman päivän yksin. Se mökki on ympäristönä voimaannuttava: kauniisti sisustettu, valoisa ja siisti, keskellä luontoa, lähellä järveä.
Kävimme tätini kanssa ruokakaupassa. Hän osti ruoat ja täytti jääkaapin niillä. Sitten jäin pitämään omaa aikaa. Mukanani oli psykologian pääsykoekirja. Minua ahdisti, pelotti, tunsin kipua. Ajattelin, että olen ennenkin tehnyt töitä vaikka olo olisi epämiellyttävä joten miksi en pystyisi siihen nytkin.
Avasin kirjan ja keskityin asiaan ja unohdin kaiken muun. Yhtäkkiä olinkin lukenut kuusikymmentä sivua. Kevään luin pääsykokeisiin sillä metodilla, että luen sen verran kuin ehdin ja jaksan. Niin teinkin. Sain kirjat luetuksi noin kuusi kertaa neljän kuukauden aikana.
Tulin Joensuuhun pääsykokeita edeltävänä iltana. Oli aurinkoinen ja lämmin kesäpäivän ilta. Kaupunki hehkui vihreää lämpöä ja sinistä taivasta. En ollut koskaan ennen käynyt Joensuussa. Heti kun astuin junasta asemalaiturille, minulle tuli sellainen olo että olen tullut kotiin. Sellaista oloa minulle tulee hyvin harvoin.
Pääsykoepäivä oli myös kaunis ja aurinkoinen. Sain hyvän flown jo kulkiessani majapaikastani yliopistolle. Siellä katselin, kuin jotkut vielä tekivät viime hetken paniikkikertausta. Itse ajattelin että kerratkaa te vaan, minä otan rennosti. Menin nurtsille pitkäkseni, otin aurinkoa ja katselin pilvien vaeltelua taivaalla.
Kokeessa minulla oli todella hyvä flow, optimaalinen. Yksikään kysymyksistä ei osunut alueelle jota en hallinnut niin kovin hyvin. Aikani tosin loppui kesken, sillä luonnostelin kysymykset ennen kuin kirjoitin vastaukset puhtaaksi. Viimeisen pääsykoekysymyksen kirjoitin puhtaaksi kokeen viimeisen kymmenen minuutin aikana. Vastaus jäi kesken; tiestin jo vastauksen puhtaaksikirjoittamista aloittaessani että niin tulee käymään.
Päätin silti tehdä parhaani. Päätin kirjoittaa täysillä viimeiseen sekuntiin asti. Ajattelin, että nyt taistellaan pisteistä ja yksi pisteen sadasosakin voi olla ratkaiseva. Täysillä loppuun asti. Se kannatti. Pääsin yliopistoon ensimmäiseltä varasijalta. Kuukauden ylimääräinen odottelu tiedon saamiseksi siitä, pääseekö opiskelemaan vai ei, oli piinallista.
Lopulta sihteerimme soitti (olin muuten soittanut hänelle kuluneen kuukauden aikana melkoisen monta kertaa). Hän aloitti lauseen: "Niin, siitä opiskelupaikasta..." Ajattelin että no niin, en sitten varmaan saanut sitä. Kunnes lause jatkui: "...Sait opiskelupaikan."
Opiskelupaikan saamisessa on vähän niin kuin maalien tekemisessä. Ei ole niin justiinsa, pääseekö opiskelemaan varasijalta - ihan samoin kuin maali on aina maali, riippumatta siitä onko se kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tehty tai kuinka tyylikkäältä se maali näyttää.
Tuuletin puhelimeen niin lujaa, että sihteeriparaltamme taisi melkein tärykalvo hajota. Tunsin villiä iloa. Ihan ansaitusti. Tunnen vieläkin. Oma yliopistoni on kotini enkä haluaisi opiskella missään muualla. Rakastan tätä paikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti