Luin viime viikolla tenttiin persoonallisuus, kehitys ja elämänkulku. Minun piti tehdä kyseinen tentti jo aiemminkin, mutta nukuin silloin tentin ohi. Tälläkin kertaa lukemiset jäivät hieman vähemmälle, joten epäilen menikö kyseinen tentti läpi. Priorisoin hieman muihin asioihin, kuten yhden ystävän tuparijuhliin, toisen ystävän kihlajaisjuhliin sekä jääkiekon MM-finaalin katsomiseen.
En muistanut yhdessä tenttikysymyksessä, mikä on OPS-malli. Kirjoitin kyseiseen kohtaan, että OPS-mallista tuli nyt UPS-malli: mieliparkani lyö täysin tyhjää ja olen liian nälkäinen pystyäkseni keskittymään, joten ups: uusintaan.
Tenttialueeseen kuului kolme kirjaa – joita en ehtinyt lukea kunnolla mutta niitä selatessani mietin asioita sen verran kuin ehdin. Kirjojen perusteella voi todeta seuraavaa. Persoonallisuuden psykologian piiriin kuuluu ihminen kokonaisuutena: tapamme ajatella, tuntea ja käyttäytyä sekä ihmisten väliset erot ja yhtäläisyydet ja niiden kehitys ja vaikutus ihmisen elämään.
Persoonallisuuspsykologian historia ulottuu Antiikin aikaan ja silloisiin käsityksiin ihmisten välisistä eroista joiden oletettiin perustuvan siihen, mikä neljästä kehon perusnesteestä kullakin ihmisellä on vallitsevin.
Modernin persoonallisuuspsykologian kehittymiseen on vaikuttanut kaksi suuntausta, kliininen ja tieteelliseen tutkimukseen perustuva. Ensimmäisessä tarkastellaan ihmistä kokonaisuutena: hänen persoonallisuutensa eri puolia ja niiden välisiä suhteita. Jälkimmäisessä on yritetty selvittää ihmisen käyttäytymisen yleisiä lainalaisuuksia ja ihmisten välisiä eroja psykologisissa ominaisuuksissa.
Mielestäni nämä kaksi traditiota ja niiden tapa hahmottaa ihminen eivät ole toisensa poissulkevat varsinkaan jos ihmistä tarkastelee systeemiteoreettisesta näkökulmasta. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa – mutta osilla on merkitystä sen kannalta, minkälaiseksi kokonaisuus muotoutuu.
Kokeellisen tutkimuksen vahvuutena on pidetty sitä, että siinä toteutuu lähimmin objektiivisen tutkimuksen ihanne kun tutkija tarkastelee ilmiötä kontrolloiduissa olosuhteissa. On varmaankin totta, että kontrolloiduissa olosuhteissa on helpointa tutkia erilaisia muuttujia ja kontrolloida niitä. Mielestäni on kuitenkin paikallaan kysyä, mikä on todella objektiivista ja onko kontrolloitu tutkimustilanne sinällään objektiivinen ilmiö.
Kirjassa on käytetty persoonallisuuden käsitteen jäsentämiseen Dan P. McAdamsin kolmitasoista persoonallisuusmallia. Ensimmäiseen tasoon kuuluvat taipumukselliset piirteet, kuten temperamentti ja persoonallisuuden piirteet. Niitä sanotaan yhdistävän niiden biologisen perustan. Niiden sanotaan myös olevan tilanteesta, ajasta ja roolista riippumattomia, perustavanlaatuisia yksilön ominaisuuksia. Toisaalta todetaan, että “ympäröivä kulttuuri muovaa yksilön kehityksen varrella myös biologisperäisiä ominaisuuksia”.
Näiden kahden lauseen välillä tuntuu olevan ristiriita. Mielestäni ainoa asia, jota voidaan todella pitää täysin ja kokonaan tilanteesta, ajasta ja roolista riippumattomana persoonallisuuden perustana on yksilön hedelmöitymisen hetkellä muodostunut DNA:n emäsparien järjestys. Ja jos tarkkoja ollaan, niin uuteen yksilöön tarvitaan aina yksi solu kahdelta eri ihmiseltä.
Voitaisiin siis sanoa, että ihminen on perusolemukseltaan dialoginen prosessi. Lähden taas aiheesta hieman sivupoluille, mutta olisi mielenkiintoista tietää, millä perusteella ja miten uudelle yksilölle valikoituu juuri jokin tietty emäsparien järjestys. Taidan kysyä biologiystävältäni joka tietänee asian paremmin.
Toiselle tasolle sanotaan kuuluvan tyypilliset sopeutumistavat jotka “ovat sidoksissa aikaan, paikkaan ja sosiaalisiin rooleihin”. Kolmannelle tasolle kuuluu tarinamuotoinen identiteetti, jolla “tarkoitetaan tässä yhteydessä sisäistettyä, koko ajan kehittyvää tarinaa, jonka ihminen itsestään ja elämästään tuottaa - - (se) tekee elämästä ymmärrettävän ja yhtenäisen. Se luo myös jatkuvuuden ja tarkoituksellisuuden tunnetta elämään.”
Tarinamuotoisen identiteettitason sanotaan alkavan rakentua aikuisuuden kynnyksellä, 18-25-vuotiaana. Voi olla, että ihminen alkaa vasta siinä vaiheessa itse kertoa omaa elämäntarinaansa. Toisaalta mietin, eivätkö lapset hahmota omaa elämäänsä tarinallisesti. Ainakin lasten leikeissä näkyy erilaisia tarinallisia hahmoja kulttuurin tarinavarannosta.
“Kulttuuri tarjoilee yksilölle vaihtoehtoja suotavista (eli kulttuuriin sopivista) elämäntarinoista elämänkulun eri vaiheissa ja antaa myös suuntaa sille, miten tarinoita tulisi kertoa ja miten ihmisen tulisi elää tarinoidensa viitoittamalla tiellä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti