Sain kandin työn tekemisestä paljon iloa. Ensinnäkin huomasin, että energiani siihen riitti. Sitä vain riitti, riitti ja riitti. Joskus tein työtä vuorokauden putkeen, kun aika ei olisi muuten riittänyt työn valmiiksi saamiseen - ja jaksoin ihan hyvin ja tunsin iloa siitä mitä tein.
Suhtautumiseni psykologiaan on osittain eksperimentaalis-etnografinen ja harrastan erilaisten psykologisten ilmiöiden tutkimista omassa dynamiikassani. Mielestäni sekin on hyvä tietää, minkälaisia ilmiöitä siitä seuraa omassa dynamiikassa kun on yliväsynyt. Olen havainnut, että unentarpeeseeni vaikuttavat monenlaiset eri asiat ja erilaiset unideprivaation määrät vaikuttavat eri tavalla. En nyt analysoi asiaa tarkemmin.
Luulen että yksi syy energian riittävyyteen oli se, että kaikki minussa oli sopusoinnussa sen kanssa mitä tein. Myös superego, ego ja id joiden välillä usein on ainakin hieman ristiriitaa. Toisaalta erilaiset ristiriidat ja jännitteet pitävät ihmisen dynaamisena, liikkeellä, oppimishaluisena ja - kykyisenä, muutoksessa, elävänä...
Kun tein kandia, tunsin, että tätä minä haluan, koko olemuksellani. Kun seminaarissa minulta kysyttiin, miksi tein työni Doltosta (tarkemmin sanottuna aiheena Dolton halun käsite), vastasin että koska koin siihen halua.
Laitoin siihen työhön kaikkeni, elämäni pelissä: intoni, epätoivoni, epävarmuuteni, iloni, rakkauteni psykologiaan, haluni, energiani, yritykseni saada elämäni takaisin, inhimillisen arvokkuuteni...
Opintotukeani ei syksyllä pyynnöstäni huolimatta palautettu ennenkuin oli 25 opintopistettä kasassa - ei, vaikka selitin mikä johti opintojen hidastumiseen, kerroin että sairauslomatkin keväällä ja kesällä menivät omaan piikkiin, kerroin mitä elämänkriisejä olin kokenut jne. Välillä armoa vain ei tule vaikka sitä tarvitsisi. Tarvitsin siis myös opintopisteitä. Halusin elämäni takaisin.
En pidä pitkittyneestä toisten taloudellisen avun varassa elämisestä - en vaikka siihen olisi hyvät syyt. En ole samaa mieltä siitä, että vaikeudet pyytää apua tarvittaessa johtuisivat pelkästään siitä, että ihminen joko kokee ettei ole avun arvoinen tai siitä, että oma heikkouden kokemus tuottaa häpeää ja syyllisyyttä tai että se on juuri heikkouden ja avun tarvitsevuuden kokemus joka tuottaa vaikeita tunteita. En ole myöskään sitä mieltä, että ihmisen suhde itseen välttämättä kertoisi siitä, millainen hänen suhteensa on toisiin. Näkökulma on liian yksilökeskeinen.
Kyllä se tietysti tuottaa syyllisyyttä ja häpeää, jos kokee ettei pysty hoitamaan asioitaan. Tämä on kuitenkin vahvasti yhteisöllinen tunne. Ensinnäkin se liittyy siihen, miten toiset näkevät sinut. Tässä on kulttuurilla merkityksensä.
Suomalainen kulttuuri on osittain vieläkin joiltain osin melko armoton. Onnistumista pidetään omana ansiona, epäonnistumista omana vikana. Virheiden tekemisestä on tehty pelottava asia, epäonnistumisesta häpeän ja syyllisyyden aihe. Osittain on kysymys myös siitä, että ihminen helposti nähdään staattisena ja muuttumattomana olentona, ei dynaamisena, kehittyvänä, muuttuvana ja oppivana olentona.
Toisekseen kasvatuksella on merkitystä. Olen nähnyt miten vaikeita tunteita se äidilleni tuottaa, jos hän on joutunut turvautumaan esimerkiksi sosiaalietuuksiin tai sukulaisten apuun. Osittain se johtuu juuri siitä, että kulttuurissa on joissakin tapauksissa hyvin vahvana se eetos, että pitää pärjätä itse. Mutta tässä ei ole kaikki, ei ollenkaan.
Äitini etiikka ja moraali on sellainen, että ihmisen tulee mahdollisuuksien mukaan tehdä töitä elääkseen ja että ei saa käyttäytyä kuin pummi. Tiedän, että äidilleni ei ole vaikeaa myöntää olevansa heikko, osaamaton, apua tarvitseva jne. Kyllä hän sen pystyy myöntämään. Äitini on joissakin asioissa hyvin armottoman itsekriittinen ja -reflektiivinen.
Se mikä hänelle on vaikeaa, on toisten ihmisten vaivaaminen omilla tarpeilla. Äitini ei halua olla vaivaksi kenellekään, eikä käyttää ketään hyväksi. Äitini on sitä mieltä, että jokaisella on velvollisuus ainakin yrittää hankkia leipänsä itse ja että toisiin ihmisiin ei saa asennoitua siten, että heillä on velvollisuus auttaa. Nämä käsitykset ovat vahvasti sosiaalisia, ja vaikuttaneet minuunkin.
Voin kyllä myöntää olevani välillä heikko, osaamaton ja apua tarvitseva. Ihmisarvoni sinänsä ei ole siitä kiinni. Ihmisarvo perustuu pelkkään ihmisen olemassaoloon, ei mihinkään muuhun. Mutta omaan superegooni on sisäistynyt hyvin vahvasti äitini ääni siltä osin, että ihmisen pitää ainakin yrittää itse elättää itsensä, ja että ei saa ottaa sellaista asennetta toisiin, että toisia voi vaivata loputtomasti ja että toisilla olisi velvollisuus loputtomasti antaa rahaa, aikaa jne.
Havaitsinkin viime vuonna itsessäni kovan tarpeen todistaa, että en ole pummi enkä halua sillä tavalla käyttäytyä. Että vaikka olen vaikeuksissa, se ei ole pysyvä tila, enkä lainaa ihmisiltä rahaa ja "unohda" maksaa takaisin. Puhuinkin tästä ystävilleni - sillä mielestäni asiat eivät parane puhumattomuudella vaan puhumisella.
Se on myös eräs syy, miksi olen töissä. Aion maksaa kaikki velkani takaisin sentilleen - muunlainen toiminta olisi minusta kunniatonta. Ihmisten luottamusta ei tule käyttää väärin. Jos joskus jokin velkani on jäänyt hoitamatta tai olen hoitanut sen myöhässä, syyllistän siitä itseäni pitkään - muistini ikävä kyllä tai onneksi ei pyyhi sellaisia asioita pois vaan ne säilyvät muistissa vuosikausia. Superegoni on ankarampi kuin useinkaan ulospäin näkyy.
Asenteeni tässä taas suhteessa toisiin on erilainen. En pitäisi samassa tilanteessa olevaa ihmistä pummina. Jos minulta on joskus rahaa lainattu, en edes muista onko ne maksettu takaisin vai ei. Mielestäni sillä ei ole edes mitään merkitystä. Rahasta on turha tehdä numeroa.
Ihmiset lainaavat yleensä rahaa vain oikeasti todelliseen tarpeeseen. Äitini itse suhtautuu rahan lainaamiseen siten, että hän lainaa sillä periaatteella, että hän lainaa vain sen verran kuin hänellä on varaa ottaen oletusarvoksi sen että toinen ei ehkä maksa takaisin. Itselläni on sama periaate suhteessa toisiin ihmisiin - mutta ei itseeni.
Joskus se on myös kannattelevaa, että joku on lainannut rahaa. Silloin kun ei elämä oikein hirveästi muuten huvita, minun on pakko yrittää että voin maksaa velkani takaisin. En voisi poistua maailmasta hoitamatta velkojani. Kandin tekeminen oli siis varsinkin näiden tavoitteiden osalta superegoni mukaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti