keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Pääsiäisiloa - toivon synnyn henkilökohtais-doltolainen tulkinta

Olen miettinyt, mistä oma perusluottamukseni elämään ja ihmisiin tulee. Samoin olen miettinyt sitä, mistä tulee elämääni kannatteleva kokemukseni siitä, että toivo on olemassa silloinkin kun en tunne sitä.

Erääksi syyksi olen ajatellut sitä, että olen todella ollut haluttu lapsi - vaikka en ollutkaan tarkoituksella suunniteltu. Mielestäni kuitenkin se, että oma olemassaolo ei ole tarkoituksella suunniteltu, ei vähennä olemassaolon arvoa. Jollei sitten satu ajattelemaan niin, että elämä on arvokas vain silloin kun se on hyvin suunniteltu ja hallittu, virheetön sarja täydellisiä suorituksia. Itse en ajattele niin.

Olemme aina harrastaneet äitini kanssa pitkiä keskusteluja (ja myös väittelyjä) uskonnosta, moraalista, etiikasta, ihmisyydestä, keskinäisestä ihmissuhteestamme, lapsuudestani, kirjallisuudesta jne.

Viimeksi äitini kritisoi itseään siitä, että hän on ollut hyvin itsekäs halutessaan minut maailmaan. Äitini oli halunnut lapsen jo noin kahdenkymmenen vuoden ajan ennen kuin synnyin. Totesin siihen, että asialle voi esittää toisenlaisenkin tulkinnan. Minusta tuntuu siltä, että se, että minut on niin kovasti haluttu olemassaolevaksi, voi hyvinkin olla eräs syy vahvalle luottamukselleni elämään ja ihmisiin.

Toinen syy on varmaan se, että olen parantumattomasti utelias. Uteliaisuuteni elämää kohtaan voittaa aina tilapäisen pahanolon kokemuksen. Muistan kuinka pienenä lapsena (saatoin olla alle kouluikäinen) olimme isommalla porukalla Espoon eräässä ulkosaaressa. Olen viettänyt paljonkin aikaa Espoon ulkosaaristossa äitini kanssa lapsena ja yleisesti ottaen muistoni ovat positiivisia.

Tuolla kerralla en kuitenkaan ollut kahdestaan äitini kanssa. Eräs toinen henkilö kiusoitteli minua. Lapsena olin monessa asiassa tosikompi kuin aikuisena. Tämä henkilö sanoi jotakin, mistä oikeasti todella pahoitin mieleni. Juoksin rantaan ja katselin kalliolta alas kivikkoiseen veteen.

Mietin, että jos nyt hyppään tuonne, kuolen ja tämä paha olo loppuu. Sitten mietin, että jos hyppään tuonne, en saa koskaan tietää mitä elämästäni tulee. Tästä päädyin siihen lopputulokseen, että en hyppää. En hypännyt, olen edelleen olemassa. Ja ihan yhtä utelias kuin silloinkin.

Tuolloin tekemäni päätös oli oikea. Käytän itse asiassa samaa uteliaisuusvälinettä vieläkin pahaan oloon: sanon itselleni, että elämä pitää elää loppuun asti että tietää miten siinä käy. Olen yksinkertaisesti niin utelias, että en malta jättää tätä elämää kesken. Haluan tietää mitä tästä tulee. Uteliaisuuteni on siis osa toivoani - kuten myös halu. Elämän halu. Olemisen halu.

Tämä halu tosiaan hyvin vahvasti tulee varmaan siitä, että minut on niin kertakaikkisesti, kokonaisuudessaan haluttu olemassaolevaksi ja minulla on edelleen sellaisia ihmisiä elämässäni jotka haluavat minun olevan olemassaoleva juuri nyt, juuri tällä hetkellä, juuri tällaisena kuin olen.

Ja siksi haluan itsekin olemassaoloa. Sekä olemassaoloa sinänsä, että olemassaoloa joka on jatkuvasti kehittyvää, oppivaa, uteliasta, oman potentiaalin täyttävää, rakentavasti yhteiskuntaan osallistuvaa, yhteistoiminnallista yhdessä toisten ihmisten kanssa.

Uskon että elämän tarkoitus on elää, silloinkin kun elämä ei tunnu elämisen arvoiselta. Tämä on tietysti sellainen asia, johon jokaisen täytyy löytää itse oma vastauksensa. Valmiita vastauksia ei voi antaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti