Televisiossa oli ainakin joskus sellainen ohjelma kuin Pelkokerroin, jossa ohjelmaan osallistuvat henkilöt tekivät pelottavia asioita. Mielestäni tästä voisi myös tehdä version Nolouskerroin.
Nolojen asioiden tekeminen kannattaa. Erityisesti hierarkkisissa ja konservatiivissa ympäristöissä. Aikoinaan kun olin psykologian fuksi, totesimme osan fukseista kanssa, että laitoksellamme tuoksuu pölyltä ja siellä on ihan liian hiljaista. Havaitsimme myös nopeasti sen, miten konservatiivinen ja hierarkkinen ympäristömme on ja miten jossain määrin psykologiaan on sisäänkirjoitettuna normaaliuden vaatimus joka ei välttämättä palvele alan kehitystä ollenkaan.
Päätimme tehdä asialle jotakin. Osa meistä halusi tietoisesti olla hieman hulluja, vastalauseena ja käytännön toimintana elämänilottomuudelle, otsanrypistelylle, vanhanaikaisina pitämillemme asenteille jne. Saatoimme tehdä jotain hassua, ja sitten nauraa asialle: "olemmepas hulluja".
Ilmeisesti toimintamme tuotti tulosta, sillä kuulimme eräältä henkilökuntamme jäseneltä, että niin äänekästä fuksiryhmää ei ole ollut aikoihin kuin omamme oli. Olen ilolla havainnut, että fuksit ne vain muuttuvat positiivisessa mielessä reippaammiksi, iloisemmiksi, äänekkäimmiksi ja "hullummiksi" vuosi vuodelta. Psykologia vapautuu ehkä pikkuhiljaa otsanrypistelyasenteestaan suhteessa inhimillisyyteen, jee.
Teimme kaikenlaista pientä - omasta mielestämme loppujen lopuksi harmitonta - normista poikkeavaa. Ajelimme kilpaa käytävillä punaisella tuolilla, jonka ristimme Ferrariksi (ennätys käytävän päästä päähän oli 11 sekuntia). Pelasimme käytävillä palloa ja lennätimme liidokkeja. Lauoimme kyseenalaisia huumorikommentteja opettajillemme. Annoimme kärkevää ja kriittistä palautetta.
Siivotessani kotiani löysin vanhoja päiväkirjojani. Löysin mm. merkinnän siitä, kuinka eräs opettajaparka oli täysin asiallisesti todennut, että olemme kaikki rooliemme vankeja. Olin sitten ominaiseen tapaani todennut, että joo, niin olemme, jos haluamme elää pikkukivan ja tylsän elämän ja että vankilasta voi myös karata. Olipa tosi nohevaa.
Lisäksi joskus yliopistouudistuksen yhteydessä totesin, että aion räksyttää yliopistouudistuksia vastaan - koska mielestäni se oli syvältä. Eräs toinen opettaja totesi suunnilleen niin, että ehkä räksyttäminen ei ole paras vaihtoehto. Vastasin siihen, että en kannata sitä linjaa, että ei saa olla millään tavalla minkäänlainen mihinkään suuntaan eikä sanoa mihinkään mitään ettei vain joku saisi sitä käsitystä että jollain on jokin mielipide jostain. Taas todella nohevaa. Ehkä tässä on jokin jatkumo lapsuudesta - ala-asteen englanninopettajani kun antoi minulle aikoinaan lempinimen "double-trouble".
Tutkimme eräässä yhteisessä illanvietossa, mitä sarjakuvahahmoja henkilökuntamme jäsenet muistuttavat. Hahmot vaihtelivat Simpsoneista Muumeihin. Mietimme, kuka opettajista on niin kiinnostava, että luennoille jaksaa raahautua - tai niin kiinnostava, että meinaa tipahtaa portaissa kun kyseinen opettaja tulee vastaan. Voi sitä motivaation määrää mennä vaikka aamukahdeksaksi luennoille, jos opettaja on riittävän kiinnostava.
Tämä kaikki oli ainakin osittain ihan tietoinen valinta. Osaa meistä ahdisti tietty hiljaisuus, pölyisyys, hierarkkisuus sekä elämänilon, huumorin ja äänekkyyden puute. Uusi psykologisukupolvi, go go go. Tehkää jotain noloa - se vapauttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti