Yksi elämäni kissoista on Auri. Myös Auri tuli meille sattumalta, perheestä joka ei voinut sitä pitää. Siitä on nyt noin kuusi-seitsemän vuotta. Auri oli pieni pentu kun se tuli meille - ihana raitaturkki. Annoin tälle hurmaavalle pennulle nimeksi Auri, sillä päivä jona se meille tuli oli aurinkoinen. Lisäksi eläimet tuovat elämään aurinkoa. Nimi oli siis lyhennys aurinko-sanasta, konkreettisessa ja symbolisessa mielessä.
Opimme paljon yhdessä Aurin kanssa. Kerran opimme sen, että pesukonetta ei tarvitse pelätä. Aurin wc-astia oli kylpyhuoneen nurkassa ja pesukone oli kylpyhuoneen oven lähellä. Menin kylpyhuoneeseen ja näin Aurin istuvan siellä omalla hiekka-astiallaan hieman surkean ja pelkäävän näköisenä. Se katseli hurisevaa pesukonetta ja sen pyörivää rumpua etäältä, nurkasta. Auri koki varmaankin jääneensä hiekka-astialleen vangiksi.
Mietin, miten kissaemo opettaisi pennulle että jotakin asiaa ei tarvitse pelätä. Ajattelin, että varmaan se osoittaisi pennulle omalla esimerkillä mitä tulee pelätä ja mitä ei. Siispä istuuduin lattialle - Aurin korkeudelle - pesukoneen viereen ja kiinnitin Aurin katsekontaktin minuun kutsumalla sitä nimeltä.
Ojensin hyvin hitaasti mutta varmasti käteni pesukonetta kohti ja kosketin pesukonetta niin että Auri näki sen. Auri siis näki, ettei minulle tapahtunut mitään pahaa kun kosketin pesukonetta ja pidin kättäni siinä. Auri katseli hetken, sitten se lähti itse pois nurkasta, kohti minua ja pesukonetta. Auri käveli siihen koneen ja minun viereen. Sitten katselimme yhdessä pyörivää rumpua.
Samaan aikaan juttelin Aurille rauhallisella äänellä ja silitin sen turkkia. Ainakin kissat ja koirat tunnistavat ihmisen äänestä tunnetiloja ja tekevät sen perusteella johtopäätöksiä siitä miten ulkomaailman kohteisiin ja omaan toimintaan tulee suhtautua. Hetken päästä Auri jo vietti aikaa yksin pesukoneen ääressä katsoen rumpua hyvin kiinnostuneena ja ei mennyt kauan, kun se laittoi tassunsa koneeseen kiinni ja tutki itse konetta - luonnollisesti niin, että koneen luukku oli kiinni.
Olimme kerran Pohjois-Karjalan Psykologiyhdistyksen kanssa tutustumassa hevosiin terapeuttisen työskentelyn käytössä. Hevosia terapiatyössä käyttävä henkilö sanoi koskien niin ihmisiä kuin hevosiakin, että pakottamalla, väkivallalla ja manipuloinnilla ei saada aikaiseksi mitään hyvää. Olen tästä samaa mieltä. Omat lemmikkini ovat opettaneet saman.
Eläinten ja ihmisten oppiminen sisältää paljon samoja elementtejä. Uskon, että parhaimmat oppimistulokset saavutetaan opettajan lempeydellä, omalla esimerkillä sekä luomalla lähikehityksen vyöhyke jossa annetaan oppijalle riittävästi omaa aikaa ja tilaa oppimiseen. Lisäksi uskon yhteistoiminnalliseen "me opimme"-oppimiseen ennemmin kuin "minä opetan - sinä opit"-oppimiseen.
Opettaja on myös aina oppija. Minulle ainakin Auri antoi monia oppitunteja opettamisesta ja oppimisesta. Mitä tulee yhdessä Aurin kanssa oppimiseen, tuo pesukoneeseen liittyvä oppiminen oli ensimmäinen oppimiskokemus yhdessä. Oppimisprosessi jatkui. Opimme Aurin kanssa, miten opitaan yhdessä. Auri oppi myös, miten opitaan ihmiseltä mallista.
Auri teki oppimisesta oman variaationsa. Auri oli - kuten muutkin muut kissamme - oma persoonallisuutensa heti alusta lähtien. Auri oli hyvin energinen, liikunnallinen, hieman villi ja todella oppimishaluinen ja -kykyinen. Auri halusi leikkiä hippaa vähintään kerran joka päivä.
Hippaleikkiin kuului, että jahtasimme toisiamme vuoron perään ympäri taloa. Lisäksi kumpikin meni vuorotellen johonkin piiloon ja toinen etsi. Piilosta oli luvallista myös leikkimielisesti "hyökätä" - sitten se joka hyökkäsi, ajoi takaa toista osapuolta joka juoksi karkuun ja vuorostaan meni piiloon ja hyökkäsi sieltä.
Aurin oppimiskyky teki minuun vaikutuksen. Kerran leikimme taas hippaleikkiä. Meistä kumpikaan ei ollut aiemmin mennyt piiloon oven taakse. Juoksin Auria karkuun keittiöstä olohuoneeseen ja piilouduin olohuoneen oven taakse. Vedin oven tiiviisti itseäni vasten, että minua ei huomaisi sieltä takaa. Hämäykseni onnistui. Auri tuli olohuoneeseen ja katseli ympärilleen eikä huomannut minua oven takana. Sitten loikkasin sieltä oven takaa. Auri juoksi tyytyväisen näköisenä keittiöön karkuun ja sieltä takaisin olohuoneeseen.
Ja mitä näinkään, kun Auri juoksi olohuoneeseen: se piiloutui nyt vuorostaan oven taakse, jonka taakse olin itse juuri äsken ensimmäistä kertaa piiloutunut. Vaikka näin että Auri meni oven taakse, päätin esittää että en huomannut sitä, sillä halusin antaa Aurille oppimisen ilon ja mahdollisuuden hyökätä oven takaa. Menin siis olohuoneeseen ja katselin muualle kuin oven taakse juuri samoin kuin Auri oli äsken tehnyt.
Auri loikkasi oven takaa -silminnähden tyytyväisenä siihen, että oli onnistunut huijaamaan minua ja oppinut uuden piilopaikan. Minusta oli kerrassaan hämmästyttävää, että se oppi mallista niin nopeasti.
Auri oppi myös itsenäisesti monia asioita. Se esimerkiksi oppi kiipeämään kirjahyllyyni sen päädystä neljällä tassulla, kuin ihmiset kallionseinämää pitkin. Yhdessä opimme myös sen, kuinka hyllystä voi laskeutua selkääni pitkin. Kun Auri halusi tulla kirjahyllystä alas, kiipesin tuolille ja käännyin yhdeksänkymmenen asteen kulmaan niin että Auri pääsi kiipeämän selkäni päälle. Sitten laskeuduin Auri selässäni alas tuolilta ja tultuani riittävän lähelle lattiatasoa Auri hyppäsi maahan.
Kun kokeilimme tätä ensimmäisen kerran, Auri hetken aikaa mietti, kiipeääkö se selkäni päälle vai ei. Odotin niin kauan kunnes se itse teki valinnan kiivetä. Uskoin että Auri luottaa minuun - mutta myös luottamus on asia jota täytyy jatkuvasti rakentaa ja jonka rakentumiselle täytyy antaa aikaa. Auri päätti luottaa, kiipesi selkääni ja oli varsin tyytyväinen tästä uudesta yhteistoiminnan muodosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti