Merkitys ja tulkinta - 8

8 Merkitys ja tulkinta (s. 105-107)

Niin Aristoteles kuin Fregekin uskoivat sellaisten merkitysten olemassaoloon, jotka voidaan ilmaista minkä kielen tahansa avulla. ”Fregen käsityksestä seuraa, että ilmaisun tulkitseminen on sen merkityksen selvittämistä – palauttamista objektiivisiin, kielestä riippumattomiin merkityselementteihin. Sen sijaan Quinen teorian mukaan mitään sellaisia perusmerkityksiä ei ole olemassa, ja siksi tulkinta on aina vain yritystä ilmaista sama asia – tai mahdollisimman sama asia – toisin sanoin. - - Wittgensteinin ajatus on se, ”että tulkinta on merkkijonon korvaamista toisella.” (FT § 43).” (s. 105)

”Jos kerran tulkinta on ilmaisun korvaamista toisella, myös tulkitsemista voidaan pitää deduktiivisen päättelyn arkisena muotona - -Tähän voisi lisätä, että jos korvaava ilmaisu sisältää sen informaation, joka löytyy korvatusta ilmaisusta, tulkinta on hyvä.” (s. 105)

”Oikeusfilosofi Ronald Dworkin ja monet muut "interpretativistit" uskovat, että ymmärtämisen ilmiötä selitettäessä on välttämättä turvauduttava tulkinnan käsitteeseen. Yrittäessään selittää, miten ymmärrämme taideteoksia, tekoja ja symboleja, Stanley Fish turvautuu seuraavaan malliin:

YMMÄRTÄMISEN AKTI ----|TULKITSEMISEN AKTI|----> YMMÄRTÄMISEN KOHDE" (s. 105)

Fishin mielestä ei ole olemassa ymmärtämistä ilman tulkintaa.

""Tulkinta" on huono selitys ymmärtämisen ilmiölle. Jos kaikki ymmärtäminen olisi tulkintaa, niin myös kaikki tulkinnat vaatisivat tulkintaa, sillä pitäähän tulkintakin ymmärtää? Näin syntyy se tulkintojen päättymätön ketju, josta Wittgenstein varoittaa Filosofisten tutkimustensa pykälissä 141 ja 198.” (s. 106)

”Norjalainen filosofi Dagfinn Föllesdal jakaa (osuudessaan teokseen Argumentasjonsteori, språk og vitenskapsfilosofi) ymmärtämisen kohteet kolmeen luokkaan: (a) ihmisiin, (b) ihmisten tekoihin ja (c) tekojen tuloksiin. Tekojen tuloksiin kuuluvat esimerkiksi sanat, lauseet, tekstit, taideteokset, lupaamisinstituutio ja vankilalaitos. Kaikille ymmärtämisen kohteille on siten yhteistä se, että ne ovat jollakin tavoin inhimillisiä.” (s. 106)

”Föllesdalin mukaan me emme käytä hermeneuttista metodia silloin, kun me ymmärrämme jotain. Monet asiat, esimerkiksi muiden ihmisten toiminta, ymmärretään yleensä ilman mitään erityistä metodia. Hermeneuttista metodia käytetään vasta silloin, kun halutaan ymmärtää jotain sellaista, mitä ei välittömästi ymmärretä. Hermeneutiikka onkin ensi sijassa tulkintametodi, ei ymmärtämismetodi, koska ymmärtämisessä ei tarvita mitään metodia.” (s. 106)

”Kun ymmärrämme jonkin asian, meillä on jo “hypoteesi”, joka selittää tuon asian, mutta kun tulkitsemme, olemme vasta etsimässä sellaista “hypoteesia”. Tulkintaan kuuluu olennaisena osana myös ymmärretyn ilmaiseminen ja vielä sen ilmaiseminen niin selvästi, että muutkin voivat ymmärtää sen. Tietysti selvyys ja ymmärrettävyys ovat suhteellisia asioita siinä mielessä, että mikä on selvää yhdelle, on hämärää toiselle.” (s. 106)

[Jos tulkitseminen on hypoteesin etsimistä ja ymmärtäminen sitä että meillä on hypoteesi, niin mikä sitten vastaa sitä että hypoteesi osoittautuu oikeaksi?]

”Tämä johtuu siitä, että eri ihmisillä on erilaiset ennakkotiedot asiasta tai he ovat eri kulttuurien edustajia. Tästä voidaankin päätellä, ettei ole olemassa mitään “ymmärrettävyyttä sinänsä”, vaan minkä tahansa asian ymmärrettävyys riippuu täysin kulloisenkin ymmärtäjän ymmärryshorisontista.” (s. 106)

”Ymmärryshorisontiksi kutsutaan hermeneutiikassa niitä käsityksiä ja asenteita, jotka meillä on tietyllä hetkellä, tietoisesti tai tiedostamatta. Hermeneutiikan keskeisiä väitteitä on, että ilman jonkinlaista ymmärryshorisonttia emme voi ymmärtää mitään ja että horisontti vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten asiat ymmärrämme.” (s. 106)

”Kanadalainen teologi ja filosofi Bernard Lonergan, SJ, puolustaa ymmärryshorisontin ideaa kritisoimalla sen vastakohtaa, “tyhjän pään periaatetta”, tylysti: Tyhjän pään periaate perustuu naiiviin intuitionismiin. Periaate vaatii tulkitsijaa unohtamaan omat näkemyksensä, katsomaan, mitä ulkopuolelta löytyy, ja antamaan [tekstin] kirjoittajan tulkita itseään. Mutta mitä itse asiassa ulkoa löytyy? Siellä on vain pelkkä jono merkkejä. Jos tulkinta on jotain enemmän kuin saman merkkijonon kirjaimellista toistamista, siihen liittyvät väistämättä tulkitsijan kokemukset, älykkyys ja arvostelukyky. Mitä vähemmän tulkitsijalla on kokemusta, ja siksi myös älyä ja arvostelukykyä, sitä todennäköisempää on, että hän omistaa kirjoittajalle mielipiteen, joka ei ole koskaan edes käynyt tämän mielessä. (NH 313)” (s. 107)

”Kun yritämme tulkita jotain tekstiä, mitä oikein haluamme ymmärtää? Uskottavan tuntuinen vastaus on, että haluamme ymmärtää kirjoittajan aikomuksen. Tämä vastaus on kuitenkin vielä epätarkka, koska aikomus voi tarkoittaa joko (1) sitä ajatusta, jonka kirjoittaja halusi ilmaista, tai (2) sitä vaikutusta, jonka hän halusi ja uskoi saavansa aikaan kirjoittamalla tuon tekstin.” (s. 107)

”Tekstin aiottu ajatussisältö ja tekstin vaikutus ovat kuitenkin aivan eri asioita. Vaikka tiedämme, minkä ajatuksen kirjoittaja halusi välittää lukijoilleen, emme välttämättä tiedä, miten hän halusi lukijoidensa reagoivan siihen. Ei ole esimerkiksi vaikea saada selville, minkä ajatussisällön Paavali halusi välittää kirjoittaessaan korinttilaisille, että “naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa” (1. Kor. 14:35). Sen sijaan ei ole lainkaan selvää, miten hän halusi lukijoidensa toimivan tämän ohjeen kuultuaan. Halusiko hän kieltää kaikkien naisten puhumisen vai pelkästään häiritsevästi käyttäytyvien korinttilaisnaisten puheen? Koskiko puhekielto kaikkia seurakunnan kokoontumisia vai pelkkiä jumalanpalveluksia? Koskiko se muitakin kuin kahden tuhannen vuoden takaisia korinttilaisia?” (s. 107)


(Seppo Sajama: Logiikka ja argumentaatio 2012)