Bongasin eräältä kaveriltani linkin jossa oli kuva kahvikupista. Siinä kahvikupissa oli muotoilunsa puolesta valmiina tasku kahvikeksille. Mainio idea. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että kahvikupissa itsessään voisi olla mukana keksitasku.
Kutsun tätä Aku Ankka-innovatiivisuudeksi. Tämä tuli mieleeni, kuin luin Aku Ankan taskukirjan tarinaa, jossa Kroisos Pennonen halusi Aku Ankan itselleen töihin. Pennosen mielestä Roope Ankka ei aina huomannut, kuinka paljon hyviä ja liiketaloudellisesti kannattavia ideoita hän sai Akulta.
Akun ideat perustuivat siihen, että hän huomasi itsestäänselvissä, arkipäiväisissä asioissa kehittämiskohteita joita muut eivät huomanneet. Usein tämä perustui siihen, että huono-onninen Aku oli tullut kokemuksen kautta tietoiseksi joistakin ympäristönsä puutteista. Akun voisikin sanoa olevansa edustava tapaus fenomenologisesta oppimistavasta.
Juha Himankan fenomenologiaa käsittelevässä kirjassa "Se ei sittenkään pyöri - Johdatus mannermaiseen filosofiaan" oli todettu, että emme esimerkiksi pidä kokeneena kalastajana ihmistä, joka saa kalaa aina vaan ihmistä, joka välillä epäonnistuu. Aku Ankalla on tässä suhteessa paljon opetettavaa.
Epäonnistumisista oppii. Joskus niitä sattuu tarkoittamatta. Joskus tarkoituksella (jos nyt tarkoituksellista voi tarkalleen ottaen epäonnistumiseksi sanoa). Mutta kuka ei ole lapsena laittanut kieltä metalliin, vaikka on kuullut että kieli tartuu kii ja että sen irroittaminen sattuu? Tai tehnyt isompanakin asioita joista tietää et syystä tai toisesta se varmastikaan ei oo ihan se juttu mitä haluaa tai mikä toimii. Mut kuitenki haluaa tietää millaista se on, miltä se tuntuu? Varmastikin senkin kokemuksellinen oppiminen mitä ei halua ja mikä ei toimi on myös hyödyllistä ihmiselle niin kuin on senkin oppiminen mitä haluaa ja mikä toimii.
VastaaPoistaOma tulkintani tälle mainitsemallesi esimerkille lapsesta joka laittaa kielen metalliin on, jälleen kerran fenomenologinen. Himankan kirjassa oli eroteltu kokemus ja tieto. Jälkimmäinen ei ole kaikki kaikessa. Hyvä esimerkki hänen kirjassaan oli mm. urheiluottelun katsominen ja kahvilassa käyminen. Jos haluaa katsoa urheiluottelun, ainoa tärkeä asia ei ole lopputuloksen tietäminen vaan sen syntymisen näkeminen. (Hyvin vapaasti referoituna.)Pelkkä tieto ottelun lopputuloksesta ei ole sama asia kuin koko ottelun katsominen.
VastaaPoistaIhminen haluaa paitsi tietää asioita, myös kokea niitä eikä pelkällä tiedolla voi korvata kokemusta. Toinen esimerkki kirjassa kokemuksen merkityksestä myös tiedon jäsentämisessä oli se, että esim. +15 astetta ei kerro meille mitään, jollemme ole kokeneet erilaisia lämpötiloja, esimerkiksi +15-asteista vettä. (Hyvin vapaasti referoituna.)
Voiko tarkoituksellista kutsua epäonnistumiseksi? Riippuu varmaan siitä, mikä toiminta on ollut kyseessä ja mikä toiminnan tarkoitus on ollut, onko kyse ollut pitkän vai lyhyen aikavälin toiminnasta, liittyykö se toisiin ihmisiin ja jos niin miten jne. Oman toimintansa tarkoitukset tietää lopulta vain ihminen itse. Ulospäin näkyvästä käyttäytymisestä ei voi suoraan päätellä ihmisen motiiveja.
Pidän siitä lauseesta, että jos koskaan ei ole epäonnistunut, sitten ei ole todennäköisesti tehnyt paljon muutakaan.
Luulen että vaikka eläisi kuinka pitkään tahansa, ei koskaan voi saavuttaa täyttä varmuutta siitä, mitkä ratkaisut missäkin tilanteessa ovat oikeat ja toimivat. Se on kontekstisidonnaista. "Kaikki toimii joskus ja mikään ei toimi aina."
"Pidän siitä lauseesta, että jos koskaan ei ole epäonnistunut, sitten ei ole todennäköisesti tehnyt paljon muutakaan." ...kuin epäonnistunut voisi lisätä, ellei se ollut ihan jutun pointti tai monimerkityksellisyydessään yksi pointeista :-)
PoistaJoskus oman käyttäytymisen tarkoitusta ei itsekään tajua kuin vasta jälkeen päin. Selvimmin olen sen huomannut omassa elämässä vaikka kun on tehnyt vaikka musiikkia ja tekstejä, joista itse tajuaa vasta ehkä muutaman vuodenkin päästä, että mistä se itse asiassa kertookaan. Muillakin elämän alueella vastaavaan on tullut törmättyä.
Juu en itsekään näe että mikään kokemus toisi täyttä varmuutta mihinkään. Jokainen tilanne on kuitenkin periaatteessa ainutlaatuinen eikä sellaisenaan voi siihen soveltaa mitään vanhaa vaikka tuskin koskaan mitään täysin uuttakaan tulee. Mutta siinä mielessä kaikki ovat väkisinkin koko ajan luovia. Se on periaatteessa tosi jännää, miten ihminen ja elämä yleensäkin jatkuvasti selviää vaikka kaikki jutut on koko ajan jollain tapaa uusia. Vaikka vanhaakin niissä siis on mut tavallaan joka hetki on väistämättä uuden luomista. Vähän uutta toimintaa, vähän uutta puhetta jne. Miten se voi osua riittävän oikeaan silti niin usein ja riittävän usein vaikka se ei koskaan ole vanhan toistoa sellaisenaan. Mitä se kertoo ihmisen rakenteesta ja toiminnasta. Noin teoreettisena ongelmana jännä. Käytännössähän asiat menee noin eikä se niin ihmeellistä ole eikä ne asiat nin uusia ole.
Kiitos ilahduttavista ja osuvista kommenteista ja esimerkeistä :-) Ja kirjoituksista yleensä :-)