Olavi Moilanen
Olavi Moilasen kirja Runoileva Jumala on puhutteleva. Hänen kirjansa ”on syntynyt kymmenien vuosien ihmettelyn ja pohdinnan tuloksena”. Moilanen sanoo tunnistaneensa, että ”ihminen on jotain muuta kuin mitä näemme. Havaitsin, että meissä on jokin tuntematon salattu syvyys”. (s. 5) Ehkä tämä sopii yhteen sen Tapio Malisen Wittgenstein-sitaatin kanssa, että ”On todella jotain, jota ei voi ilmaista. Se ilmenee, se on mystistä”. Moilasen kirjassa esiintyy lukuisia ajattelijoita, kuten Martti Siirala, Emmanuel Levinas, Martti Luther, Paavo Ruotsalainen, Sigmund Freud, Karl Marx, Emile Durkheim…
Moilasen kirjan keskeinen väite on, että kirkon ongelma on vääristynyt kuva Jumalasta. ”Jumalan tunteminen ja itsetuntemus ovat sama asia. Jumala ei ole olento vaan tietoisuus, joka suojelee meissä rakkauden henkeä.” (s. 6)
Moilanen käsittelee kirjassaan Heideggeria ja hänen tapaansa jäsentää olemista ja ihmisen suhdetta olemiseen. Moilanen kuvaa Jumalaa tietoisuuden valona, josta on kuitenkin tehty olento ja pohtii syitä tähän. Moilanen käsittelee mm. Jungin, Anthony de Mellon ja Eckhart Tollen ajatuksia ja toteaa seuraavasti.
”Mystikkojen ja Heideggerin opetuksen jälkeen Jumalaa ei voi määritellä havainnon kohteeksi, esineeksi tai olioksi tai edes tapahtumaksi. Kyse on jostain, jonka varassa kaikki on: ”Hänessä me lepäämme, liikumme ja olemme”. - - Heideggerin mukaan Jumala voidaan ymmärtää olemisen perustaksi tai varsinaiseksi olemiseksi, Olemiseksi suurella O:lla.” (s. 23)
Moilanen ottaa myös kriittisesti kantaa siihen, miten ”miten systemaattista niin sanottujen kanonisten tekstien valinnassa naisten torjunta oli” ja miten ylipäätään ”eri tavoin ajattelevat tuomittiin harhaoppisiksi ja erotettiin seurakuntien yhteydestä”. (s. 28)
Otan muutamia otteita kirjasta. Teen joskus myöhemmin paremman referaatin kirjasta.
”Kertomukset maailman ja todellisuuden synnystä ovat ihmisen mielessä syntyneitä kertomuksia. Jumalakuvat ovat ihmisen luomuksia. Jumalallinen luova sana, logos tulee olevaksi, koettavaksi ihmisessä. Ihminen ei kuitenkaan itse tee, luo sanoja vaan ne luo meissä vaikuttava luova ”logos”. Maailma tulee näkyväksi sanan kautta. Ihmisen kokema ja näkemä maailma luodaan koko ajan ihmisen tajunnassa.” (s. 35)
”Tutkiminen ja etsiminen riittää. Ei tarvitse edes yrittää ymmärtää asioita. Kaikkien asioiden syvyyden tieto annetaan, tulee lahjana ihmettelijälle, hiljaisuudessa mietiskelijälle. Gnostilainen perinne on hyvin tarkkaa ja oivaltavaa terapeuttista tietoa. - - terapeuttisen tiedon ja gnostilaisen perinteen välillä on kuitenkin ero. Mielen tuottamat kuvat ovat terapeuttien mukaan mielentilan kuvauksia, joita usein vähätellään ja sanotaan harhoiksi. Gnostilaisen perinteen mukaan ne ovat totuus.” (s. 38-39)
”Olennaista on elää ruumiina, tunnustaa ja tunnistaa oma ruumiillinen olemuksensa. Täytyy tunnustaa myös se, että juuri ruumiina ihminen kulkee kohti kuolemaansa ruumiin voimien vähetessä. Aidosti ruumiilliseksi tuleminen on ehto sille, että maailma menettää liiallisen arvonsa. Silloin emme takerru omaisuuteen ja kunniaan, vaan pystymme kulkemaan omaa tietämme.” (s. 41)
”Taivasten valtakunta on sitä, että uskaltaa häpeilemättä paljastaa tekonsa, tavoitteensa ja sisimmät tunteensa. Kun niissä ei ole mitään hävettävää, rakkauden mukainen oleminen on mahdollista.” (s. 42)
”Jeesuksen ylösnousemuksen symbolinen tulkinta näyttääkin olleen varsinkin gnostilaisilla aika yleinen. Ylösnousemus on ymmärretty muiden muassa Jeesuksen valaistumiskokemukseksi. - - Oma valaistumiskokemus on jokaisen oma ”ylösnousemus”. Se koetaan omassa ruumiissa. Tuo kokemus on ehkä juuri selkeän tietoisuuden herääminen.” (s. 53)
Moilanen pohtii myös sitä, mistä seksuaalikielteisyys on tullut. ”Perinteessämme on lähes aina herättänyt ihmetystä se, miksi Jeesuksen lihallisuus ja ruumiillisuus seksuaalisine piirteineen on haluttu kieltää. - - Olisiko kirkolle ongelma, jos Jeesus olisi ollut seksuaalisessa suhteessa? Miten se olisi vienyt hänen pyhyytensä?- - Ihmisen mieli on ruumiillinen ja seksuaalinen.” (s. 58-59)
”Olemme ehkä kaiken alussa alkaneet kutsua Jumalaksi sitä, mikä meitä tavatussa/kohdatussa puhuttelee syvemmin. Ihminen ei voi luoda odottamisella kohtaamista, vaan kokemus syntyy siitä, että elämä syvyydessään puhuttelee meitä. Kyse on asioista, jotka saattavat meidät liikuttumisen tilaan.” (s. 79)
”Olennaista on juuri hämmästelevä, ihmettelevä asenne, jossa koko elämä muuttuu pyhäksi, salaisuudeksi, jossa riittää jatkuvasti ihmeteltävää.” (s. 79)
”Tieteessä totuuden käsitteeksi on tullut jokin pysäytetty, staattinen kuvaus tilasta, joka otetaan erilleen havaitsijasta. - - Tosiasiassa subjektin ja objektin samuus synnyttää kaiken. Perinteisessä havaintoteoriassa ajatellaan, että Ihminen tekee sisälleen, mieleensä käsitteiden ”laatikoita”, joita hän vertaa ulkopuolellaan oleviin esineisiin. Varsinkin kouluissa asiat opetetaan tällä tavalla. Asioille annetaan nimilaput, joiden avulla ne sijoitetaan laatikoihin. Osaamme näin sijoittaa esimerkiksi ruusut kukkien laatikkoon. Tällainen tietäminen kyllä auttaa ymmärtämään toisten puhetta, mutta estää aidon havainnon. Asioille annettujen nimilappujen avulla tiedämme, mistä on puhe. Samalla havaintokenttämme kuitenkin supistuu.” (s. 87)
”Ihmisen olemukseen kuuluu, että hän pyrkii avautumaan, tulemaan yhä enemmän ja enemmän esille omasta sulkeutuneisuudestaan. Tämän avautumisen mahdollistaa rakkaus. Rakkaudellinen ilmapiiri synnyttää lapsuudessa kyvyn uskaltautua olemaan luottamuksellisessa tilassa toisten kanssa. Yksi tapa kuvata syvyyden (Jumalan) läsnäoloa voisi olla tuo rakkaudellisen hengen läsnäolo. Se on se avaava ilmapiiri, tunnelma, jossa elämä voi kasvaa, jossa usko = luottamus elämään voi syntyä ja olla olemassa. Tähän liittyy myös totuudellisuus ja avoimuus. Totuus on avautumista, avointa läsnäoloa, erilaisten tunteiden rehellistä ja aitoa tunnistamista. Silloin oleminen paljastuu, jotain tulee esille elämän salaisuudesta. Elämä on suuri mysteerio. Jumalakokemukseksi voitaneen jossain mielessä kutsua myös tuota elämän salaisuuden määrittelemätöntä perustaa, jonka varassa olemme.” (s. 88-89)
”Toinen tapa kuvata syvyyttä on puhua olemisen kauneudesta. Kauneuden aistimus pysäyttää, lumoaa ihmisen. Tuo lumon hetki on aidon läsnäolon hetki. Katsojan ja kohteen ero häviää. Jumalan läsnäolo voisi siis olla myös kauneuden aistimusta, kauneuden läsnäoloa. Tuo tila tekee ihmisen tietoiseksi luomakunnan lumosta. Kauneus voisi olla tilaa, missä itse kukin asia ilmenee säteilevimmässä, loistavimmassa muodossaan. - - Kaunista on se, mikä on olemisen totuutta. Sitä, missä oleva paljastuu kirkkaimmillaan.” (89)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti