René Descartes
Ihmisillä on hyvin erilaisia elämän tarkoituksia. Olen huomannut, että joskus elämän tarkoitukset eivät puolin ja toisin avaudu, vaikka niitä kuinka selittäisi. Ihan kuin ihmiset todella puhuisivat eri kieltä mistä voi taas päästä bachelardilaiseen ideaan kielestä kotina. Olen oman elämäni tarkoituksen löytänyt, ja se on psykologia ja filosofia. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tämä elämän tarkoituksen kokemus ja merkityksellisyys vahvistuu.
Nämä tarkoitukset ovat paljon yhtä ihmiselämää suuremmat, paljon suuremmat kuin oma olemassaoloni. Se tuntuu hyvältä. Elämässä on jotakin mieltä ja voi asettua jollekin järkevälle paikalle. Psykologian ja filosofian ajatteleminen on minulle ainakin osaksi yksi kohteettoman mietiskelyn muoto, jonka äärellä saan kokemuksen yhteydestä olemassaoloon sinänsä. Tämä tuottaa minulle senkaltaista iloa kuin Descartes sai ajattelemisesta:
”…minun olisi parasta jatkaa siitä, mihin olin jo ryhtynyt – toisin sanoen varata koko elämäni järjenkäytön jalostamiseen ja mahdollisuuksieni mukaan edistyä totuuden tuntemisessa noudattaen metodia, jonka olin itselleni laatinut. Ryhdyttyäni käyttämään tätä metodia olen kokenut niin äärimmäistä tyytyväisyyttä, niin makeaa ja viatonta, etten uskonut sellaista edes voitavan saavuttaa tässä elämässä. Ja löytäessäni sen avulla päivittäin varsin merkittäviltä vaikuttavia totuuksia, joita toiset ihmiset eivät yleensä tienneet, mieleni sai tästä niin suurta tyydytystä, etteivät minua enää mitkään muut asiat liikuttaneet.” (René Descartes, Kootut teokset I, s. 137, Metodin esitys)
Tavoitan hyvin tuon Descartesin ilon vaikka en olekaan laatinut mitään systemaattista metodia enkä löytänyt merkittäviltä vaikuttavia totuuksia joita toiset ihmiset eivät tietäisi. Enkä tietenkään voi väittää, että kokemukseni olisi täysin sama kuin hänellä – sitä en voi tietää. Mutta uskon ymmärtäväni mitä hän tarkoittaa. Eräänä yönä, kun luin hänen ajatuksiaan ja erityisesti tuota lausetta, koin iloa. Sellaista iloa, joka tuntui väristyksinä kehossa ja tuotti kyyneleet silmäkulmiin. Tunsin löytäväni näistä hänen sanoistaan henkisen kodin; jotakin sellaista, mihin voin asettua mielekkäästi inhimilliseen ja kulttuuriseen jatkumoon. Kodin kokemuksen Bachelardilta omaksutut vaikutteet näkyvät tässä.
Mietin, olisiko tässä maailmassa mitään mihin vaihtaisin tuon ilon. En keksinyt mitään. Tämä ilo tulee rakkaudesta siihen, mitä tekee, sekä elämän tarkoituksen olemassaolosta. Elämän tarkoitus ei tosin tee elämästä helppoa. Koska tunnen alaani kohtaan intohimoa, joudun usein tekemään kompromisseja erilaisten ristiriitaisten ajatusten, emootioiden ja näkökulmien paineessa erilaisissa tilanteissa.
Mitä Descartesiin tulee, hän sanoo kirjassa mm. seuraavasti: ”en voi mitenkään hyväksyä sellaisia levottomia ja hutiloivia luonteita, joita syntyperä ja kohtalo eivät kutsuneet hoitamaan julkisia asioita, mutta jotka silti ovat jatkuvasti ideoimassa jotain uudistusta”. (Descartes, Kootut teokset, I, s. 129, Metodin esitys). Luulen että Descartes ei olisi pitänyt persoonastani. Hän tuntuu erilaiselta ihmiseltä. Hän tuntuu etsivän ehdottoman varmaa totuutta ja metodia sen löytämiseksi. Minulle tiede on alituista epävarmuutta. Descartes myös painottaa aritmetiikan ja geometrian ensisijaisuutta metodin kehittämisessä. Minulle taas ihmistieteissä läheisiä metodeja ovat sellaiset, jotka tähtäävät ilmiöiden syvälliseen ymmärtämiseen sisältä päin. Olen myös eri mieltä kartesiolaisesta dualismista.
Nämä eivät ole kuitenkaan syitä olla arvostamatta Descartesin ajattelua. Arvostan hänen järjestelmällisyyttään, systemaattisuuttaan, perusteellisuuttaan, sitkeyttään, tiedon ja totuuden rakkauttaan sekä välinpitämättömyyttään suhteessa yleiseen arvostukseen tai maineeseen. Pidän myös hänen monialaisuudestaan. Descartes tuntui olevan kiinnostunut aivan kaikesta ympäröivästä tässä maailmassa: planeettojen liikkeistä, ihmisen kehon toiminnasta, kasvien kasvusta, vuorten, merien, lähteiden ja jokien muodostumisesta, kappaleista, järjen käytöstä, ihmisen mielen toiminnasta…
Descartes kertoo käyttäneensä paljon aikaa erilaisten asioiden lukemiseen ja oppimiseen. ”Seurustelu menneiden vuosisatojen kirjojen kanssa on kuin matkustelua: on hyvä tietää jotakin eri kansojen tavoista, jotta arvioisimme omiamme järkevämmin emmekä ajattelisi, että kaikki omien tapojemme vastainen olisi naurettavaa ja järjenvastaista, kuten niillä on tapana ajatella, jotka eivät ole nähneet mitään.” (René Descartes. Teokset I, s. 124) Opinnoissaan Descartes ei kuitenkaan juuri löytänyt sitä mitä etsi: varmaa ja erehtymätöntä tietoa.
Descartes päättikin heti ikänsä salliessa irrottautua niin opettajiensa ohjauksesta kuin oppikirjojen tutkimisestakin. ”Päätettyäni, etten etsi muuta kuin sellaista tietoa, jota voin löytää itsestäni tai maailman suuresta kirjasta, käytin loput nuoruusvuosistani matkusteluun, hovien ja sotaväkien näkemiseen sekä luonteenlaadultaan erilaisten ja eri oloista lähtöisin olevien ihmisten kanssa seurustelemiseen, erilaisten kokemusten hankkimiseen ja itseni koettelemiseen kohtalon asettamissa tilanteissa sekä kaikkialla tarjoutuvien asioiden tarkasteluun siten, että siitä on minulle hyötyä.” (René Descartes. Teokset I, s. 125)
Descartes oppi, ettei pidä uskoa liian lujasti mihinkään sellaiseen, minkä vakuutena on vain esimerkki ja tottumus. Tästä olen samaa mieltä. Lisäksi tunsin oloni kotoisaksi tuon erilaisten asioiden lukemisen ja oppimisen sekä itsen ja maailman suuren kirjan tutkimisen äärellä. Siinä oli sanallistettu perusteluni sille, etten ole omissa opinnoissani kiirehtinyt. Joskus koen että sitä joutuu perustelemaan – kuten yleensä kaikkea muutakin toimintaa silloin kun se ei noudata jotakin valmiiksi asetettua kaavaa tai esimerkkiä ja nykyistä tottumusta.
Descartes on ajattelussaan kaiken kaikkiaan hyvin tinkimätön ja rehellinen, ja se puhuttelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti