Minän dekonstruktio
””Tien tutkiminen on itsen tutkimista. Itsen tutkiminen on itsen unohtamista. Itsen unohtaminen on samaa kuin olla yhtä olemisen kanssa” Dozen”
”Parhaimmillaan terapia voi olla tervetuloseremonia, jossa toivotaan elämän jokainen hetki - suru, ilo, epätoivo, onni, pelko, turvallisuus - syvällisesti tervetulleeksi. Tällaisessa ikuisessa nykyhetken tilassa voimme yleensä ylittää vastakohtaisuudet ja tavoittaa todellisen vapautemme Työmme voi olla olemassaolon ehdollistumattoman ulottuvuuden avaamista, sen syventämistä ja vakiinnuttamista (Epstein, 2007). Egoa ei enää tarvitse puolustaa millään tavoin. - - Kun samaistumme minäkuvaamme ja siihen roolin, jota näyttelemme, olemme suunnattoman haavoittuvia: sosiaalinen naamiomme kaipaa jatkuvaa hyväksyntää, se haluaa koko ajan kontrolloida elämää, se pelkää kärsimystä ja kuolemaa. Samaistumalla tietoisuuteen koemme sitä vastoin olevamme kotona kaikkialla.”
Jos terapiassa yritetään vain dekonstruoida minän käsite, annetaan kuvitteelliselle minälle entistä enemmän merkitystä.
Vaikuttaminen vaikuttamatta
”Buddhlainen psykologia tarjoaa terapeutille uudenlaisen position, jolla on tutkimuksen mukaan selvä yhteys hyvinvointiimme työssä (Shapiro & Carlson, 2009). Vanhassa japanilaisessa kamppailuperinteessä sitä kutsutaan wu-wei-positioksi (Sorajjakool, 2001). Tätä kokemusta on usein kuvattu uskonnollisessa ja kamppailutaitoihin liittyvässä kirjallisuudessa, mutta harvemmin käsiteltäessä terapiaa. Wu-wei-käsite siirtyi aikojen kuluessa taolaisesta ajattelusta buddhalaiseen zen-perinteeseen.Kyse on prosessista, jossa tavoitellaan tavoittelematta tai vaikutetaan vaikuttamatta. Tällainen ei-tekeminen ei tarkoita ulkoista passiivisuutta. Se on aktiivista toimintaa, josta puuttuu käsitteellisesti hahmotettu tavoitteellisuus. Ei-tekeminen on tekemistä ilman tekijää. Se on toimintaa, jossa minän pyrkimyksiin liittyvät tavoitteet on häivytetty tekemisestä ja tekeminen ja tekijä yhdentyvät. Asiat tapahtuvat luonnollisesti wu-wei-vyöhykkeellä. Mitään erityistä ei tavoitella, mutta mitään ei jää tekemättä. Nykyisin wu-wei-kokemusta on paljon tutkittu ns. flow-ilmiön puitteissa (Csikszentmihalyi & Csikszentmihalyi, 1988).”
”Liika huoli lopputuloksesta häiritsee usein tehtävän suorittamista, myös terapeutin mielessä. Flow´ssa sen sijaan toiminta ja tietoisuus sulautuvat yhteen saumattomaksi energian aalloksi.”
”Kun luovumme minäkäsityksestämme, minä kehkeytyy joka hetki, minä on joka hetki. Kun luovumme käsityksestämme, mitä ”hetki” on, itsenä oleminen ei vaadi aikaa lineaarisessa mielessä. Se on ajan olemista. Olemassaolomme on ajan ilmaus: olemme aikaa. Muutoskaan ei vaadi aikaa. Se on aikaa ja aika on muutosta. Äärettömässä nykyhetkessä terapeutti ja hänen asiakkaansa ovat täydellisen vapaita. Kärsimys alkaa kun astumme ulos nykyhetkestä (Rosenbaum & Dyckman, 1996). Jos terapian eräs peruskysymys on ”Kuka minä olen?”, niin vastauksen on oltava ”Tässä minä olen”. Jos se johtaa kysymykseen ”Mitä tai missä on tässä?”, meidän täytyy vastata ”Nyt!” ”
Idistä ei-minään
Tässä luvussa on käsitelty länsimaisen ja buddhalaisen psykologian eroja. Referoiden niistä keskeiset ovat se, että ”länsimaisessa psykologiassa tyhjyys ja siihen liittyvä elämän merkityksettömyyden kokemus liitetään yleisesti vieraantuneisuuden kokemukseen ja erilaisiin psyykkisiin häiriöihin, erityisesti masennukseen (Didonna & Gonzales, 2009).” Buddhalaisessa psykologiassa taas merkitys on täysin erilainen: millään ilmiöllä tai asiantilalla ei ole absoluuttista identiteettiä. ”Identiteetti on olemassa vain sen verkoston puitteissa, jolla on suhde tähän ilmiöön tai asiaan. Se muodostuu riippuvuussuhteessa olevien ilmiöiden ja asioiden verkostosta. Seuraus ei ole riippuvainen vain syystä, vaan syy on myös riippuvainen seurauksesta.” Buddhalaisessa psykologiassa tyhjyys tarkoittaa ykseyttä kaikkien kanssa.
Buddhalaisessa psykologiassa kärsimyksellä tarkoitetaan eksistentiaalista kärsimystä, kyvyttömyyttä hyväksyä sairauksia, menetyksiä, muutosta jne. Länsimaisissa psykoterapioissa kärsimyksellä tarkoitetaan lähinnä neuroottista kärsimystä, puolustautumista eksistentiaalista kärsimystä vastaan.
Egon käsite pitää länsimaisessa psykologiassa sisällään lujuuden ja itsetunnon, buddhalaisessa ajattelussa se taas syntyy olemassaoloon liittyvän luottamuksen puutteesta.
Paratiisista pois ja sinne takaisin
"Belgialainen vaihtoehtoista lääketiedettä harjoittava Jan Kersschot on kuvannut mainiosti kirjassaan Nobody Home (2007, s. 11-14) psyykkistä kehitystämme nimenomaan minä-kehityksen osalta. Seuraavassa hänen näkemyksensä siitä."
Tässä kappaleessa on kuvattu minän kehitystä vauvasta aikuiseksi ja sovellettu myös buddhalaisen psykologian termejä. Mielenkiintoinen ja syvällinen kuvaus joka kannattaa lukea alkuperäistekstistä.
Terapia henkisenä harjoitteena
”Olen aiemmin kuvannut, miten etuoikeutetussa asemassa terapeutti on työssään ja miten terapia voi toimia tekijänsä eettisenä ja henkisenä harjoitteena (Malinen, 2009). Ei-minän ja tyhjyyden käsitteet avaavat tämän ajatuksen entistä laajemmin. Voimme itse asiassa ymmärtää ja kokea kliinisen työn epämuodollisena meditaationa, jonka aikana harjoitamme tietoista ja hyväksyvää läsnäoloa.”
Sitten Malinen kuvaa sitä, mitä meditaatio on. Kuvaus kannattaa lukea alkuperäisestä tekstistä. Otan tähän tekstistä vain muutaman otteen.
”Kun ajatteleva mielemme ei yritä leimata, ymmärtää, eristää, luokitella, arvostella, liioitella, kieltää, muuttaa, manipuloida tai luoda kertomuksia hetken kokemuksesta, lepäämme siinä mikä on niin kuin se on. Nyt meillä on mahdollisuus havainnoida ja olla yhteydessä tilanteisiin suoraan, selkeästi ja vapaasti.”
”Epämuodollisessa meditaatiossa so. terapiaistunnon alussa – ja aina välillä sen aikanakin - terapeutti voi tunnistaa hengityksensä ja kehonsa. Hän voi ankkuroida itsensä kehoon: tunnistaa aistimuksensa, ajatuksensa, tunteensa, odotuksensa ennen kuin sanoo yhtään mitään. Näin hän voi tiedostaa, mitä hän on tuomassa omalta osaltaan tähän hetkeen.”
”Tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon harjoittaminen on jatkuva kehityksellinen prosessi. Sen myötä tapahtuu yleensä syvällinen muutos tavassamme samaistua. Emme enää tarkkaile tietoisuuden jatkuvasti muuttuvia sisältöjä, vaan itse tietoisuus astuu etualalle ja tarkkailija ja tarkkailtava, subjekti ja objekti, teko ja tekijä yhdentyvät.”
”Kun samaistuminen minään löystyy, meidän ei tarvitse olla älykkäämpiä, terveempiä, nokkelampia kuin asiakkaamme. Meidän ei tarvitse tehdä terapiaa saadaksemme tuntea asiakkaittemme hyväksynnän. Heidän ei tarvitse parantua tai pysyä sairaina meidän vuoksemme. Kun ”minä” määrittyy vastakohtana ”toiselle”, etäännymme toisista ihmisistä. Kun emme samaistu niin paljon minäämme, voimme tunnistaa luonnollisen yhteyden toisiin ihmisiin ja myötätuntomme heidän kärsimystään kohtaa voi näyttäytyä vapaasti.”
Coda
”Horisontaalinen ulottuvuus liittyy muotoihin, kokemuksellisen maailman erilaisiin ilmentymiin. Tässä ulottuvuudessa rakennamme kehityksemme kuluessa ns. psykologisen minämme. Se on tarpeellinen selviytyäksemme yhteiskunnassa. - - Vertikaalisessa tai absoluuttisessa ulottuvuudessa psykoterapia on irrelevanttia toimintaa, sillä silloin ei ole olemassa mitään tai ketään ”ontologista minää”, joka tarvitsisi terapiaa tai mitään ongelmaa, joka pitäisi ratkaista (Engler, 2003). Silti olemme myös koko ajan suhteellisessa todellisuudessa. Se ja absoluuttinen todellisuus ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Terapeutti, joka ymmärtää tämän voi olla ja työskennellä niissä molemmissa.”
”Terapia on sitä, mitä me teemme, ei sitä keitä me olemme. Tämän johdosta voimme suhtautua itseemme huomattavasti keveämmin. Kykymme samaistua ei-dualistiseen tietoisuuteen vaikuttaa työhömme myös toisella tavalla. Kaikki terapiasuuntaukset korostavat hyväksynnän merkitystä työssä. Dualistinen mieli hyväksyy kuitenkin vain ehdollistuneesti. Se toivoo, että mikä tulee hyväksytyksi myös muuttuisi. ”Hyväksyn ja rakastan sinua, jos haet kioskista jäätelöä.” Ihmisillä, jotka samaistuvat ei-dualistiseen mieleen on loputon kapasiteetti olla siinä, mikä on niin kuin se on. Viattomasti, intiimisti, rakkaudellisella ystävyydellä (metta), myötätuntoisesti (karuna), mieli tyynenä (upekkha), iloiten toisen ilosta (mudita) ja tietäen, että ehdoton, ehdollistumaton rakkaus on ihmisen suurin voima (Bernhard, 2010).”
”Ei-minän ja tyhjyyden kokeminen on kutsu. Se kutsuu meitä heräämään ehdollistumattoman tietoisuuden täyteen potentiaaliin. Kun minämme ei enää ole esteenä, pystymme entistä tiedostavampaan läsnäoloon. Tällainen läsnäolo avaa terapiassa mahdollisuuden tutkia laajaa sisästä maailmaa ja sen vuorovaikutuksellisia ilmenemismuotoja entistä vapaammin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti