” Ferenczi omien kokemustensa viisastamana sanoo olevansa vakuuttunut siitä, että analyytikko on työssään riippuvainen omista tunteistaan ja että ”yksikään analyysi ei voi olla tuloksekas, jos analyytikko ei onnistu rakastamaan potilasta hoidon aikana”. Vain elämän voima voi vastustaa kuoleman voimia.” Tämä kuulostaa kiinnostavalta. Onkohan rakkauden ilmenemistä analyysiprosessissa tutkittu? Milloin potilas kokee olevansa rakastettu? Milloin analyytikko kokee olevansa rakastava?
Varmaa ainakin on se, ettei rakkaus ole synonyymi sille, että on aina miellyttävä. Potilas tarvitsee rehellisen peilin. Rehellisyys ei aina ole miellyttävää. Tämä ei tarkoita sitä, että aina voisi tai pitäisi sanoa heti kaikki, mitä mieleen tulee. Ihmisen sietokykyä täytyy arvioida. Rehellisellä peilillä tarkoitan sitä, että mielestäni asiakkaalle valehtelu ei ole sopivaa. Se rikkoo perusluottamuksen. Jos jotakin asiaa ei voi sanoa suoraan, sen voi kiertää ja saman asian voi myös sanoa monella eri tavalla.
Ihmisen toiminta on rooli- ja kontekstisidonnaista, ja mietin tätä asiaa nyt vain siitä näkökulmasta, jos menisin psykologin/psykoterapeutin vastaanotolle ja asettaisin näin itseni haavoittuvaan asemaan. Jos saisin tietää, että hän on valehdellut minulle, lopettaisin hoitosuhteen siihen. Minulle tulisi sellainen olo, että hän on päättänyt puolestani, mikä minulle on parasta. Sellaista kaikkivoipaista valintaa ei voi toisen ihmisen puolesta tehdä.
Myös analyytikko voi saada potilaalta palautetta, joka ei tunnu hänestä hyvältä. Ehkä juuri tällaisina hetkinä on tarpeen tunnistaa itsessään erilaisia tuhoavia voimia että niitä voi vastustaa elämän voimalla, rakkaudella.
Lisäksi, jos potilas haluaa analyytikkoonsa suhteen, analyytikko joutuu kieltäytymään sillä se on analysoitavan parhaaksi vaikka ei tuntuisi analysoitavasta ainakaan aluksi miellyttävältä. Tästä näkökulmasta rakkaus ja empatia liittyvät yhteen tavalla joka erottaa ne tarpeesta olla miellyttävä ja toisen silmissä pidetty ihminen. Empatia on potilaan parhaan ajattelemista pitkällä aikavälillä, ei lyhyen aikavälin mielihyvän tavoittelemista tai oman kuvan säilyttämistä miellyttävänä potilaan silmissä silloin, kun se ei ole hänelle itselleen hyväksi.
”Gregorio Kohon puhui Lontoossa persoonallisesta normaalista hulluudesta, joka saa alkunsa yksilöllisen inhimillisen kehityksen alkulähteillä. Tämä ainutkertainen persoonallinen hulluus on läsnä kaikissa myöhemmissä rakkauden muodoissa. Hulluus näin käsitettynä kytkeytyy ”alkukantaisen Eroksen” kohtalon vaiheisiin meissä. Normaali hulluus ilmestyy dramaattisimmin transferenssitilanteessa.”
”Transferenssirakkauden kehittymisen, sen synnyttämän tuhoamisen ja hengissäpysymisen vuoropuhelussa joutuvat analyytikon henkilökohtaiset ominaisuudet eniten peliin. Vain omien menetysten ja surujen tunnistaminen mahdollistaa henkiinjäämisen. Koulutusyhteisöjen traumatisoitumisen käsittely ja puhuminen antaa mahdollisuuden kokea yhdessä henkiinjääminen sekä sisäisten että ulkoisten tuhon voimien paineessa.” Tämä jää toteutumatta, jos on vaatimus olla aina ensisijaisesti muodollisen kohtelias ja ystävällinen.
Ehkä tässä voidaan myös nähdä ”hengissäselviytymisyrittäjyyttä” (Vaaralliset ideat, s. 32)? Arvelen että normaali hulluus ja tuhoavuus voivat näyttäytyä juuri transferenssirakkaudessa. Esimerkiksi siinä, että jos potilas on rakastunut analyytikkoonsa, hän joutuu käsittelemään menetyksen ja pettymyksen kun fantasiat eivät toteudu. Erityisen kova paikka tämä voi olla, jos potilas kokee tämän hylkäämisenä joka uusintaa persoonan kelpaamattomuuden kokemusta. Tässä todella analyytikko joutuu tekemään kaikkensa.
Analyytikolla – kuten jokaisella elävällä ihmisellä – on menetyksen ja surujen kokemuksia joita hän voi käyttää apuna tässä. On myös mahdollista, että analyytikolla itsellään on tunteita ja fantasioita analysoitavaansa kohtaan. Nämäkin on voitava tunnistaa ja tiedostaa. Nämä voivat olla osa analyytikon omaa menetyksen ja surun käsittelyä. Menetyksen ja surun käsittely analyysitilanteessa voi tulla myös siitä, että analyytikko joutuu potilaan parasta ajatellessaan kieltäytymään tämän välittömien tarpeiden tyydyttämisestä. Tämä potilaan kokema suru ja menetys voi välittyä tunteensiirrossa myös analyytikkoon.
Lisäksi analyytikko voi kokea menetyksen ja surun kipua myös siitä, että analysoitava on ehkä pitänyt häntä mukavana ihmisenä ja tämä kuva saattaa mennä rikki. Analyytikko voi joutua samaan aikaan kohtaamaan myös analysoitavan erilaiset pettymyksen herättämät tunteet ja mielenilmaukset – kuten aggression ja halun tuhota. Pitäisikö tällaiset analyytikon kokemukset sanallistaa analysoitavalle?
”Ferenczi oli edelläkävijä sellaisissa tärkeissä teemoissa kuin objektisuhteet, vastatransferenssi, empatia ja psyykkinen trauma.” ”Moni analyyttinen oivallus on lähtenyt siitä, että analyytikko on joutunut työstämään omia sisäisiä konfliktejaan ja traumojaan. Ferenczin sisäisen traumatisaation ja hedelmällisen traumatutkimuksen välillä on selvä yhteys.”
”Se, että Ferenczi oli sekä riittävän viisas että riittävän sekasortoinen, johti viime vaiheessa hänet tekemään ”villiä” analyysia, joka taas auttoi analyytikoita tutkimaan ja tekemään kestäviä ja hedelmällisiä löytöjä vastatransferenssista, traumasta ja analyytikon persoonan funktioista.” Ferenczi itse kutsui itseään psykoanalyysin kauhukakaraksi ja hänen psykoanalyysinsä on minusta jotakin sellaista, jota Alf Rehn kuvaa vaaralliseksi ajatteluksi kirjassaan ”Vaaralliset ideat. Kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi”. Luovuus ei ole aina miellyttävää, ei edes luovalle ihmiselle itselleen, ja siinä on kysymys sekä mahdottomuuksista ja tuhosta että mahdollisuuksista. (mm. s. 33)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti