Ihmisten välillä on eroja flown kokemisessa ja olen miettinyt, voisiko N-preferenssi vaikuttaa asiaan. Arvelen että N-funktiota käyttävän näkökulmasta kronologinen kello ei vastaa ajan kokemuksellisuutta. Kokemuksellinen aika riippuu ympäristöstä ja seurasta, toisin sanoen kaikista ympäristön osista joista ihminen on yksi. Timo Järvilehdon ajatusta mukaillen, ihminen organisoituu toiminnallisesti ympäristönsä osaksi.
Annan omakohtaisen esimerkin, joka mielestäni valottaa paitsi erilaisten ajan jäsennysmallien käyttöä, myös ihmisen toiminnan moniulotteisuutta ja kontekstisidonnaisuutta ja sitä, miksi olen sanonut, että ihmisen toiminnasta yhdessä kontekstissa ei pitäisi tehdä yleistäviä arvioita ihmisen persoonasta tai toiminnasta muissa konteksteissa.
Olen sekä kärsimätön että kärsivällinen. Ajan jäsentely liittyy tähän. Jos odotan yksin junaa, eikä minulla ole mitään tekemistä, kymmenen minuuttia tuntuu todella pitkältä ajalta. Ajatukseni – jotka N-preferenssiä käyttävillä ovat usein useamman eri aikaulottuvuuden, erityisesti tulevaisuuden, pyörittämistä samaan aikaan - saattavat jo olla junamatkassa, sen päättymisessä ja sitä seuraavassa tekemisessä. Seuraan viisarien liikettä ja tulen kärsimättömäksi.
Olin eräänä päivänä pilkkiretkellä. Lähtöajaksi oli sovittu puoli seitsemän aamulla. Tällöin kronologinen kello todella palveli tarkoitustaan: oli paljon helpompi suhteuttaa omat aamutoimet tiettyyn lähtöaikaan jolloin tuli olla valmis. Kronologinen kello siis palveli oman toiminnan suhteuttamista ympäristön vaatimuksiin. Olisi ollut vaikeampaa orientoitua siihen, jos lähtöajaksi ei olisi sovittu mitään tai olisi sovittu, että lähdetään sitten kun siltä tuntuu. Kun on ryhmän toiminnasta kysymys, on joskus hyvästä sopia toiminnalle jotkin rajat ja pitää niistä kiinni.
Kokonaisuudessaan pilkkiretkellä meni koko päivä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Käytännössä siihen sisältyi siirtyminen pilkkipaikalle, retkeen osallistuvien hakeminen, kahvittelua erään retkeläisen kotona, tavaroiden pakkaamista ja purkamista, mönkijällä ajelua ja kävelyä järven jäällä, nuotiolla istumista sekä tietysti pilkkimistä. Minulla ei ollut hetkeäkään tylsää eikä minulle tullut kärsimätön olo. Kalan nykiessä syöttiä pitää odottaa hyvin kärsivällisesti juuri oikeaa hetkeä. Jos siiman vetää ylös liian aikaisin, kala katoaa eikä tartu syöttiin. Jos siiman vetää ylös liian myöhään, kala on pistellyt syötin suihinsa. Oikeaa hetkeä ei luultavasti voi mitata kellolla, sen vain ”tuntee”. Se on asia, joka vaatii paljon harjoitusta.
Syitä tylsistymättömyyteen olivat varmaan myös se, että tekeminen oli itse valittua ja sen kestoon saattoi vaikuttaa – joskin ollessani ryhmän jäsen usein ”seuraan laumaa” ja mukaudun muiden ryhmän jäsenten yhteisiin päätöksiin esimerkiksi toiminnan ajoituksen ja ajallisen keston suhteen. Sillä ei ole minulle mitään merkitystä, istutaanko pilkillä viisi, seitsemän vai kahdeksan tuntia. Ihmiset joille asialla on merkitystä tai joilla on jokin mielipide asiasta, voivat päättää sen. Minulla ei ole tarve kontrolloida kaikkea enkä ylipäätään jaksa sitä että pikkuasioista tehdään elämän suuria kynnyskysymyksiä tai kiistan aiheita.
Toisekseen läsnä oli muita ihmisiä joka tekee toiminnasta kiinnostavaa. Istuimme porukalla järven jäällä ja nuotiolla. Välillä juttelimme, välillä istuimme ihan hiljaa. Kolmannekseen järven jäällä istuessa ei tarvitse jatkuvasti mitata aikaa. Katsoimme toki kelloa esimerkiksi retkelle lähtiessä ja retkellä välillä evästauon määrittämiseksi. Siinä tarvittiin kronologista kelloa ohjaamaan toimintaa. Sen sijaan pilkkiessä voi keskittyä vain auringon paisteeseen, kalan nykimiseen, syöttien valintaan ja vaihtamiseen, sopivan pilkkipaikan etsimiseen jne. Silloin ajan ensisijaisena jäsennyksenä voi ja kannattaakin käyttää virtaavaa tietoisuutta. Käytän siis kumpaakin jäsennystä kontekstista, tilanteesta ja muista ihmisistä riippuen.
Itse perusidea erilaisista ajan jäsentämisen tavoista on vanha. Olin ilahtunut kun löysin noin kuukausi sitten tämän linkin:
http://olotila.yle.fi/perhe/vanhemmuus/lastenpsykiatri-janna-rantala-lasten-aika
Kyseinen teksti kertoo hauskasti lasten ajan kokemuksen erosta aikuisten aikaan nähden. Kirjoittaja myös kuvaa, kuinka hän aiemmin luennoi siitä, mitä sujuvaan aamuun tarvitaan kun lapset olivat vielä kotihoidossa ja kuinka luentojen sisältö muuttui myöhemmin. Minusta kyseinen teksti on myös hieno osoitus siitä, kuinka ihminen voi aidosti muuttaa ymmärrystään jostakin aiheesta uusien kokemusten pohjalta niin että se vaikuttaa myös luentojen sisältöön.
Tässä pari otetta: ”Kun minä tiuskin kiireen tuskissa, lapseni katsovat minuun vilpittömän hämmästyneinä, kiireestä irrallaan, aivan kuin toisesta ulottuvuudesta. Kiire? Ai missä?” Sitten kirjoittaja kuvaa muinaisten kreikkalaisten aikakäsityksiä:
”Ehkä vastaus löytyy muinaisten kreikkalaisten aikakäsityksestä. He ymmärsivät käyttää ajasta kahta eri nimitystä: Kronos ja Kairos. Kronos merkitsee aikaa siinä mielessä kun me tavallisesti sen miellämme: kellonaika, päivämäärä, ikä. Kairos merkitsee ajan laatua, otollista hetkeä, täyttymyksen ja tässä olon hetkeä, keidasta Kronoksen erämaassa.” Olin hyvin ilahtunut kun löysin tämän, sillä näyttäisi siltä että kahdentyyppisellä aikajäsennyksellä on pohjansa jo muinaisten kreikkalaisten aikakäsityksissä. Onkin varsin merkillistä, että asiaa ei käsitellä psykologiassa. Tai voi olla että asiaa on tutkittukin, mutta en ole omissa oppikirjoissani aiheeseen liiemmälti törmännyt. Selvä puute, joka pitäisi korjata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti