Sandor Ferenczin löysin aikoinaan Leena Pylkkäsen artikkelista (Psykoterapia (2004), 23(4), 260—270) Tämän kiinnostavan artikkelin luin netistä, kannattaa lukea se kokonaisuudessaan:
http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/pylkkanen_ferenczi.htm
Minusta Ferenczin tavasta olla ja tehdä psykoanalyysiä löytyy hyvin paljon asioita, jotka voi rinnastaa Alf Rehnin kirjassaan ”Vaaralliset ideat. Kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi.” ajatuksiin.
Ferenczin käsite organisoivasta elämänvietistä ja tämän käsitteen yhteydet myytteihin on innostanut minua pohtimaan aihetta myös systeemiteoreettisesta näkökulmasta sekä etsimään yhteyksiä ilmiöiden välillä, jotka tarkoittavat samaa mutta jotka ilmaistaan eri nimillä ja eri tavoilla myyteissä, uskonnoissa, psykologian eri koulukunnissa, filosofiassa jne.
Ferenczin inhimillisyys puhuttelee. Ilmeisesti hänen Wise Baby-käsitteensä synty on sidoksissa hänen omaan traumahistoriaansa. Tämä on minusta hyvä esimerkki psykologisesta, inhimillisestä luovuudesta ja siitä, kuinka Ferenczi omassa elämässään ilmensi organisoivaa elämänviettiä käyttäessään omia kokemuksiaan mielekkäiden käsitteiden kehittelyyn.
Kommentteja Ferenczistä: ”Persoonaltaan Ferenczi oli varsin impulsiivinen, passiivinen (preoidipaaliseen vaiheeseen fiksoitunut) luonne, jonka oli hyvin vaikea tehdä päätöksiä ja joka jäi riippuvuussuhteeseen Freudiin.” Ferenczin näkemykset ovat kieltämättä rajuja: ” ”Ferenczi halusi löytää mahdollisuuden päästä pois epäaidosta analyytikon käyttäytymisestä. Hän varoittelee ”professionaalisesta tekopyhyydestä”. Analyytikon on tunnistettava tendenssinsä kiduttaa ja tuhota potilas, mihin epäaito, keinotekoinen ystävällinen asenne ja kohteliaisuus perustuvat vastareaktioina. Tämä epäaitous taas johtaisi kaiken toivon tuhoutumiseen todellisesta vastatransferenssista.”
Tämä on väite jota en sellaisenaan niele, sillä suurin osa tuntemistani psykologeista kyllä haluaa aidosti asiakkaan parasta, haluaa toimia eettisesti oikein, eikä halua kiduttaa tai tuhota häntä. ”Vaaralliset ideat”-kirjassa on todettu, että ällötys on tärkeää luovuudelle. Ehkä tämä Ferenczin väite on ällöttävä ajatus jota on vaikea hyväksyä mutta jota juuri siksi pitäisi pohtia?
”Meillä kaikilla on omassa elämäntavassamme muunnelmamme kultakalan vedestä; asia, joka on niin itsestään selvä, että mitään muuta ei pysty ajattelemaan.” (Vaaralliset ideat s. 54). Ehkä siinä on psykologian kultakalan vesi, että koska alallamme edellytetään empatiakykyä ja halua auttaa toisia, muunlaisia vaihtoehtoja ei ole miellyttävää ajatella? Minusta empatia on vaikea ja monimutkainen käsite, ei ollenkaan itsestään selvä ja sitä pitäisi ajatella, ei ottaa annettuna. Minkä tahansa ajatuksen, idean tai käytännön pitäminen alallamme itsestäänselvyytenä lukkiuttaa kehityksen. Kaikkia asioita tulee voida ajatella, ja ajatella uudestaan. ”Asioihin itseensä”, kuten fenomenologian periaate kuuluu.
Joka tapauksessa Ferenczin ajattelussa arvokasta on se huomio, että kaikissa ihmisissä on muitakin tarpeita, kuin yksinomaan ystävällisiä ja kohteliaita. Pidän mahdollisena myös sitä, että asiakastyössä tulee vastaan ihmisiä joista ei pidä. Uskon sen olevan haitallista asiakastyölle, mikäli ei voi myöntää sitä, että jostakin asiakkaastaan ei pidä, tai että jokin asiakkaan käytöksessä saattaa loukata ja tuntua pahalta. Jos tämän voi myöntää ja tunnistaa itsessä, asiakasta voi olla helpompi auttaa.
Lisäksi olen kokenut, että tunteensiirto on ihan todellinen ilmiö. Joskus voi tuntea olonsa esimerkiksi ärtyneeksi tai ahdistuneeksi omista syistään, joskus se voi olla tunteensiirtoa joltakin toiselta. Jos ei pysty käsittelemään itsessä herääviä negatiivisia tunteita, ei myöskään pääse käsiksi kaikkiin mahdollisiin asiakaskohtaamisten tunteensiirtoihin. Tai sitten saattaa käydä niin, että jos negatiiviset tunteet eivät ole tunteensiirtoa vaan itselähtöisiä ja tunnistamatta jääneitä, niitä projisoi asiakkaaseen ja ainakin tiedostamattoman tasolla voi tuhoamisvietti saada vallan. Lisäksi pitäminen ei ole kestävä pohja asiakasta kohtaan noudatetulle etiikalle jonka tulisi olla pitämisestä riippumatonta.
”Psykoanalyysin varhaisina vuosina painotus oli intellektuaalisessa, kognitiivisessa psykoanalyysissa analyytikon pysyessä abstinentin neutraalina. - - André Haynal pohtii, että tuolloin on ollut tarve viilentää affektien kuumuus luomalla teoreettiset käsitteet defensiivisenä operaationa. Freud totesi kirjeessään Jungille, että artikkeli vastatransferenssista olisi hyvin tarpeellinen, mutta että sitä ei voisi julkaista. Vastatransferenssia pidettiin salaisuutena. - - Affektit piti tunnistaa ja sitten voittaa. (Haynal 2002.) Ferenczi oli pikemmin romanttisen tradition seuraaja painottaen sitä, mikä on persoonallista, yksilöllistä ja subjektiivista ja mikä voidaan saavuttaa vain kohtaamisessa Itsen ja Toisen välillä.”
Ferenczi oli siis oman aikansa kerettiläinen (kerettiläisyydestä kirjassa Vaaralliset ideat s. 165-167) vastatransferenssia koskevissa ideoissaan. Joskus olen miettinyt, onko psykologia itsessään myös jonkinlainen defenssi – psykologiaa ajattelevien, opiskelevien ja tutkivien ihmisten tarvitsema ajatusrakennelman turva. Jos halutaan käyttää psykologisia käsitteitä käsitteellistämään psykologiaa itseään, niin eikö teorioita voi pitää idealisaationa, projektiona ja rationalisaationa? Idealisaationa siinä mielessä, että ihmistieteiden teoriat ovat eräänlaisia kuvia ihmisyydestä. Projektiona siinä mielessä, että teorioiden todellisuus yleistetään ihmisiin. Rationalisaationa siinä mielessä, että teoriat toimivat älyllisinä selitysmalleina ihmisyyden ilmiöille.
”Ferenczi ei koskaan käsitellyt affektiivisia tiloja abstraktilla tavalla. Tästä asenteesta johtuen monet asiat saivat tulla sanotuiksi. Hän tutki kysymystä, miten ja miksi rakkaus ja muut affektit heräsivät ja miten ne kommunikoitiin – osin tiedostamattomasti – transferenssissa ja erityisesti vastatransferenssissa.” Tällä oli pohjansa Ferenczin omassa elämässä joka oli värikästä – hänellä kun oli rakastajatar, josta tuli myöhemmin hänen vaimonsa, ja lisäksi hän oli rakastunut tämän naisen tyttäreenkin. Toiset tykkäävät äideistä, toiset tyttäristä ja jotkut molemmista.
”Kirjoituksissaan Ferenczi on hyvin sensitiivinen ja rehellinen. Hän ei piiloudu neutraliteetin suojiin. Hän ei myöskään tee eroa yksityisten tunteiden ja ammatillisen sensitiivisyyden välillä. Ferenczi heittäytyi täydellä sydämellä transferenssi–vastatransferenssi-tunteiden kenttään avaten ja laajentaen näiden suhteissaolojen tutkimusmahdollisuuksia.”
Minusta heittäytyminen täydellä sydämellä affektiivisiin tiloihin ja niiden käsittely abstraktilla tavalla eivät ole toisensa poissulkevat. On kyllä mahdollista, että jos ihmisten ymmärtämistä lähestyy vain abstraktiotason kautta, siinä on uutettu jotakin olennaista ihmisen yksilöllisyydestä pois. Teoriat kun kuvaavat ilmiöitä, eivät yksittäisiä henkilöitä, kuten opin filosofian tenttiin lukiessani Kiikerin ja Ylikosken kirjasta ”Tiede tutkimuskohteena: filosofinen johdatus tieteentutkimukseen”. Pelkästään abstraktiotason kautta lähestyminen voi johtaa siihen, että ihminen ei halua tai voi enää sanoa sanottavaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti