On hyvästä yrittää joskus murtautua pois omista jäsennystavoistaan ja katsoa asioita jotenkin toisenlaisesta näkökulmasta. Minusta S- ja N-erojen miettimisestä on apua tässä. S- ja N-funktioiden käyttöä ei voi tietenkään liimata kenenkään päälle. Toisista ihmisistä ei voi varmuudella tietää, mitä preferenssiä he mahdollisesti käyttävät. Sitä paitsi MBTI:n perusoletus on että kaikki ihmiset käyttävät jossain määrin kaikkia preferenssejä. Preferenssien ajattelu voi kuitenkin edesauttaa ihmisen erilaisuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä.
Olen viimeiset pari vuotta yrittänyt tietoisesti kehittää S-preferenssin käyttöä kiinnittämällä enemmän huomiota konkreettisiin asioihin, nykyhetkessä tapahtuviin aistihavaintoihin ja kehollisiin reaktioihin sekä niiden havainnointiin. Yritän silloin mennä kokemuksen ytimeen tietoisella läsnäololla. Se on introspektiivinen metodini aiheen tutkimiseen.
Tulin nimittäin siihen tulokseen, että kiinnitän ehkä liian vähän huomiota kehollisiin olotiloihin. Tämä johtuu osittain siitä, että pystyn sietämään varsin mainiosti epämiellyttäviltä tuntuvia tiloja. Tällä on varmaan tekemistä lapsuuden luontoretkien kanssa. Siellä oppi sietämään mainiosti väsymystä, nälkää, vaatteiden kastumista, hikoilua jne. tunteja putkeen. Lisäksi minulle on tyypillistä, että pystyn ohittamaan kehollisia tiloja kuten kivun.
Kerran vuosia sitten menin pelaamaan futista kaveriporukalla. Olin jo ollut päivän fyysisessä työssä ts. siivonnut ihmisten koteja sekä pyöräillyt noin nelisenkymmentä kilometriä. Arvelin sen riittävän alkulämmittelyksi. Juoksin täydellä vauhdilla ja potkaisin palloa. Minusta tuntui siltä, kuin jotain olisi reisilihaksen sisältä revennyt. Kipu oli kova, mutta en tietenkään lopettanut jalkapallopeliä kesken, vaan jatkoin vielä noin tunnin verran kunnes lopetimme, osittain yhdellä jalalla nilkuttaen. Sitten vielä pyöräilin kotiin veden valuessa silmistä.
Sairauslomaa en ottanut, vaan menin normaalisti töihin. Aina esimerkiksi tuolille noustessa tai kyykistyessä lihasta vihloi, mutta en kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Parisen viikkoa olin töissä ilman särkylääkkeitä. Sitten kun kipu ei mennyt ohi, menin apteekkiin hakemaan tavallista buranaa.
Apteekissa oli töissä henkilö, joka oli harrastanut keihäänheittoa ja sanoi, että vammat ovat osittain samanlaisia kuin jalkapallossa. Hän arveli, että todennäköisesti reisilihakseni kiinnikkeet ovat revenneet ja suositteli buranakuuria. Suosituksen syy oli se, että särkylääkkeet parantavat lihastulehduksen joka ei ole bakteeriperäinen ja toimivat parhaiten nimenomaan kuuriluontoisesti. Tottelin farmaseuttia ja reisilihakseni parani. Töistä en tosin ollut poissa, enkä jalkapallosta. Lääkäriinkään en mennyt – miksi varaisin ajan vain kuullakseni, että lepää ja ota buranaa, sen verran osaan päätellä itsekin.
Jälkikäteen joskus reisilihas on ärtynyt jos olen rasittanut sitä liialla kuntoilulla. Olen tullut siihen tulokseen, että joskus on parempi kuunnella kehoaan. Muutin myös mielipidettäni särkylääkkeistä sikäli, että ne ilmeisesti toimivat parhaiten kuuriluontoisesti ja saman tien käytettynä.
Tämä asenteeni kivun sietoon ja lääkärien välttelyyn on peräisin isältäni, jota ei kovin helpolla lääkäriin saa. Hän on myös hyvin itsepäinen, sitkeä ja sietää kipua hyvin. Hän ei käytä juuri ollenkaan särkylääkkeitä, ei edes silloin, kun hän todella tarvitsisi niitä. Hän on myös hyvin rohkea ja pystyy ohittamaan kivun, nälän, pelon ja unen tarpeen impulsseja.
Eräs esimerkki on se, että kun isältäni aikoinaan työtapaturman takia katkesi useampi sormi sirkkelissä, hän ei suinkaan tilannut taksia työpaikaltaan sairaalaan vaan ajeli sairaalaan yksin ratikalla, välillä kädestään verta roskikseen valuttaen. Isäni on selviytyjä. Nämä ovat asioita, joita isässäni ihailen.
Olen miettinyt usein, kuinka kaukana joskus psykologian teoretisointi on joistakin inhimillisistä todellisuuksista. Tekisi mieli kysyä, kuinka moni pärjäisi esimerkiksi asunnottomana, kadulla eläen, roskiksessa tai kellarissa nukkuen, kuoleman vaarassa, syömättä ja nukkumatta useamman päivän putkeen. Tekisi mieli sanoa, että kokeilkaapa sitä ja tulkaa vasta sitten uudestaan kertomaan niistä teorioistanne.
Voi olla, että kokemus saattaisi opettaa, että niissä on vähän muokkaamisen varaa. Minusta akateemiseen maailmaan tarvittaisiin enemmänkin ihmisiä jotka ovat nähneet todellisuudesta myös tällaisia puolia, joko itse eläen tai jonkun läheisen elämää seuraten. Voisi teorian kehittelyihinkin tulla uutta, realistisempaa näkökulmaa.
Ehdotan tutkimusaiheeksi esimerkiksi osallistuvaa havainnointia asunnottomien selviytymiskeinoista ja elämäntarinoista. Tervemenoa kadulle elämänkoulun kenttätutkimukseen. En tiedä onko tällaista tutkimusta tehty, mutta sellainen olisi enemmän kuin paikallaan. Harkitsin tätä graduaiheeksi. Toisaalta olen harkinnut graduaiheeksi myös rakkautta ja psykologian argumentaatiovirheitä. Ongelmani on se, että keksin kiinnostavia aiheita nopeammin kuin ehdin toteuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti