Luin monta kuukautta sitten Robert Fulghumin kirjan ”Kaikki mitä minun on todella tarvinnut tietää opin jo lastentarhassa”. Pidin tästä kirjasta paljon. Sen tekijää on luonnehdittu kirjan kannessa näin: ”Kun R. Fulghamilta kysytään, mitä hän tekee, hän yleensä vastaa olevansa filosofi, ja selittää sitten, että hän ajattelee mielellään paljon tavallisia asioita ja ilmaisee sitten ajattelemansa kirjoittamalla tai puhumalla tai maalaamalla, mikä kulloinkin tuntuu sopivalta. Hän on ansainnut elantonsa cowboyna, folk-laulajana, IBM:n myyntimiehenä, ammattitaiteilijana, pappina, baarimikkona, piirustuksen ja maalauksen opettajana ja isänä. Hän asuu vaimonsa kanssa asuntolaivassa Seattlessa.”
Minusta tämä kuvaus oli viehättävä. Erityisesti se on sitä siksi, että tällä hetkellä tuntuu olevan jonkinlainen normi, että valitsee tietyn ammatin, kouluttautuu siihen ja sitten on töissä tässä ammatissa eläkeikään asti. Toisenlaista elämänkulkua saatetaan pitää osoituksena jostakin ongelmasta. Minusta näin ei ole. Ihmisillä on erilaisia elämänpolkuja, ja toisille sopii paremmin eläväinen ja liikkuvainen elämä jossa ammatitkin vaihtuvat.
Kirja on hyvänmielen lukukokemus. Kirjan alussa Fulghum kertoo, että hänellä on ystävältään saatu virallinen tarinankertojan valtakirja. Hänellä on myös tarinankertojan uskontunnustus: ”Uskon, että mielikuvitus on voimakkaampi kuin tieto. Että myytti on historiaa väkevämpi. Että unelmat ovat vahvempia kuin tosiseikat. Että toivo voittaa aina kokemuksen. Että nauru on ainoa lääke suruun. Ja uskon, että rakkaus on kuolemaa voimakkaampi.” (s. 6)
Jos tekisin tentin fenomenologiasta, laittaisin toiseksi tenttikirjaksi tämän kirjan. Minusta tämä on fenomenologiaa käytännössä: asioiden ihmettelyä sellaisenaan. Fulghum löytää myös yllättäviä rinnastuksia ja hänen tarinansa ovat sekä koskettavia, syvällisiä että oivaltavia.
Fulghum löytää pyykinpesusta aivan uuden ulottuvuuden. ”Kokemus on uskonnollinen. Vesi, maa, tuli – märän ja kuivan, kuuman ja kylmän, likaisen ja puhtaan vastakohtaisuudet. Suuret syklit, ympäri ja ympäri, alku ja loppu, alfa ja omega, aamen. Olen kosketuksissa Johonkin Suureen. Edes hetken elämä on selkeää ja sillä on tarkoitus.” (s. 19-20)
Fulghum kuvailee naapurin rouvansa kohtaamista hämähäkin kanssa ja vaihtaa näkökulman siihen, miltä hämähäkistä mahdollisesti tuntuu. Sitten hän jatkaa ajatusta miettimällä, millaista olisi, jos ihmiset olisi varustettu hämähäkkien tavoin. ”Jos meillä olisi pieni kuusireikäinen aukko selkärangan alapäässä ja pystyisimme tekemään metreittäin lasikuiduilla vahvistettua lankaa. Tavaroiden pakkaaminen olisi kätevää! Vuoristokiipeily olisi ihan muuta kuin nyt. Ajatelkaa olympialaisia. Parittelu ja lasten kasvattaminen saisi uusia ulottuvuuksia. No, käsitätte kyllä. Se järisyttää totunnaisia ajatuskulkuja. Toisaalta ihmisten tekemien verkkojen siivoaminen olisi kauhean työlästä.” (s. 24)
Robert Fulghum kertoo Salomosaarten alkuasukkaiden tavasta kaataa puita. ”Jos runko on kirveelle liian paksu, kyläläiset kaatavat sen maahan huutamalla. - - Puunkaatajat, joilla on erityistä voimaa, kiipeävät puuhun aamunkoitteessa ja karjaisevat sille täysin keuhkoin. He jatkavat samaa 30 päivän ajan. Puu kuolee ja kaatuu maahan. Teorian mukaan kiljunta tappaa puun hengen. Alkuasukkaiden mukaan se toimii aina. Voi noita lapsellisia ja viattomia! Viidakon hassunviehättäviä tapoja! Karjutaan puille, totta tosiaan. Melko alkukantaista. Harmi, etteivät he pääse käyttämään nykyaikaista teknologiaa ja tieteen viime saavutuksia.”
”Ai minäkö? Minä huudan vaimolleni, ja mylvin puhelimelle ja ruohonleikkurille, ja televisiolle ja sanomalehdelle ja lapsilleni. Minut on peräti nähty heristämässä nyrkkiä ja mylvivän taivaallekin silloin tällöin. Naapurin mies huutaa usein autolleen. Tänä kesänä kuulin hänen mylvivän tikkailleen melkein kokonaisen iltapäivän. Me nykyaikaiset, sivistyneet kaupunkilaiset huudamme liikenteelle ja erotuomareille ja laskuille ja pankeille ja koneille – erityisesti koneille. Koneet ja sukulaiset saavat osakseen suurimman osan karjuntaa. En tiedä, mitä se auttaa. Koneet ja muut ovat vain siinä, edes potkiminen ei aina auta. Mitä ihmisiin tulee, niin Salomon saarelaisten ajattelussa saattaa olla itua. Eläville karjuminen tappaa yleensä niiden hengen. Sanat murtavat sydämemme, kivet katkovat vain luitamme.” (s. 26-27)
Fulghum kertoo ystävästään, johon hän kertoo pitävänsä yhteyttä, ”koska hän on aina hieman edellä aikaansa. Hän on kokeillut kaikkea – kirjaimellisesti. Hän on kävelevä sosiologinen näyte 60- ja 70-luvun länsimaista kulttuuria. Ihmisoikeudet, Vietnam, hipit, TM-mietiskely, kasvissyönti, zen-buddhismi, hieronta. LSD, kädestäennustaminen, jooga, psykoanalyysi, reppumatkailu, kuumat kylvyt, nudismi, useampi uskonlahko kuin mitä pystytte keksimään, ja vitamiinit. Hänellä on kaikki varusteet – sekoittimet ja piiput ja hienontajat ja polkupyörät ja hölkkävarusteet ja öljyt ja voiteet ja keinovalot.” Mietin tältä pohjalta, millainen olisi ihminen, joka olisi kävelevä psykologinen näyte?
Eräässä tarinassa Fulghum kertoo ystävistään, jotka yhdistivät voimansa ja tekivät lapsen. Tälle lapselle Fulghum osti lahjaksi väriliitupakkauksen, ja osti sellaisen myös itselleen. Tältä pohjalta Fulghum kehittelee ajatusta siitä, ketkä kaikki ovat piirtäneet väriliiduilla mainiten mm. Ronald Reaganin, Castron ja Margaret Thathcerin. Samalla hän miettii, millainen rauhanomainen ase konfliktien ratkaisussa olisi väriliitupommi. ”Se räjähtäisi korkealla ilmassa – pehmeästi – ja lähettäisi tuhansia, miljoonia pieniä laskuvarjoja, jotka lennättäisivät maahan väriliitulaatikoita. Emmekä yrittäisi päästä mitenkään halvalla; ei mitään kahdeksan liidun pakkauksia, vaan 64:n, teroittimen kera. Mukana olisi kulta- ja hopeaväri, kupari, persikka, koboltinsininen ja burgundinpunainen ja kaikki muutkin. Ihmiset hymyilisivät ja se hassu ilme tulisi heidän kasvoilleen ja he täyttäisivät maailman mielikuvituksellaan.” (s. 57)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti