Ferenczin ajatukset haudattiin vuosikymmeniksi, mihin eräs syy oli seuraava. ”Teoreettiset ja tekniset kiistanalaisuudet olivat yksi syy poissulkemiseen ja jopa tuomioon tavalla, jolla Ernest Jones esti ”Confusion of tongues” -artikkelin julkaisemisen pitäen sitä mielisairaan tuotteena. 1930-luvun sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät (esim. fasismi ja natsimiehitys, juutalaisväestöön kohdistunut vaino) pakottivat analyytikoita emigroitumaan, ja psykoanalyysin harjoittaminen tuli uhatuksi. Ferenczi jäi hyvin yksinäiseksi ja sosiaalisesti eristyneeksi.”
Tämä kertoo minusta hyvin psykologian alan ja yleensäkin tieteen tekemisen inhimillisyydestä, samoin kuin siitä miten psykologian alan käsitteistöä käytetään ikävästi – eri tavalla, ”väärin” ajattelevan ihmisen leimaamiseen mielisairaaksi ja julkaisujen estämiseksi. Tässä kohtaa voisi vinoilla, että mitä pitäisikään päätellä psykoanalyyttisesti tai psykologisesti Ernest Jonesista.
Korostunut turvallisuushakuisuus yhdistettynä ylivirittyneeseen uhkaprosessointijärjestelmään? Liian kontrolloiva yliminä joka ylittää rajansa kohdistaen sisäisen kontrolloinnin tarpeen ulkoiseen maailmaan? Mielisairausprojektiot johtuen kykenemättömyydestä käsitellä oman dynamiikan” hulluja” piirteitä? Hallinnan ja vallan tarve sisäisen turvallisuuden säilyttämiseksi? Edellisten mahdollisesti tiedostamattomien yllykkeiden hallinta kohdistamalla toiminta ulkomaailmaan - kuten julkaisujen estämiseen? Tästähän irtoaa villejä tulkintoja. Niiden todenmukaisuutta ei tietenkään voi varmistaa – pitäisi analysoida ihmistä itseään.
”Hän [Ferenczi] seksualisoi suhteita potilaisiin, ehkä saadakseen sisäiset konfliktinsa pysymään aisoissa. Rajojen ylittämisellä ei ollut juurikaan yhteyttä potilaan tarpeisiin.” Tätä ei voi tietenkään pitää hyväksyttävänä. Kliinisessä psykologiassa potilas on suhteessa hoitavaan henkilöön haavoittuvassa asemassa. Sitä ei pidä väärinkäyttää. Luonnollisesti potilasta ei kuitenkaan tule syyllistää siitä, mikäli tämä kohdistaa hoitavaan tahoon seksuaalisia toiveita. Ne ovat luonnollisia ja mielestäni ei ole mitään, mistä ei voida puhua, mikäli se potilaan kannalta on hyväksi ja tarpeellista. Kliinisessä suhteessa seksuaalisten toiveiden konkretisointi ei kuitenkaan tule kysymykseen.
Ensinnäkin potilas voi haluta seksuaalista suhdetta hyväksytyksi tulemisen tarpeen takia. Mikäli potilaalla on kokonaisvaltainen kelpaamattomuuden minäkokemus, tämä ydinkokemus jäisi suhteessa käsittelemättä. Suhde toisi siihen vain hetkellistä helpotusta ja pidemmällä aikavälillä se olisi potilaan itsensä kannalta huono asia.
Kaikkea ei kuitenkaan aina tarvitse psykologisoida ja problematisoida vaan mieluummin inhimillistää.
Ihastumiset, seksuaaliset fantasiat ja kiinnostukset ovat osa inhimillistä elämää eivätkä ne potilaillakaan automaattisesti liity siihen, että he välillisesti haluaisivatkin hyväksyntää. Kysymys voi olla kiinnostuksesta sinänsä ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Tällöinkin on kuitenkin parempi jakaa asioita ja käydä niitä läpi vain sanallisesti. Ihmisellä on kyky symboliseen kommunikaatioon, jota voi käyttää konkreettisen toiminnan sijasta. Hyväksyvä ja ei-tuomitseva symbolisen muotoilun antaminen konkreettisen tason tarpeille on jotakin, mitä Dolto varmaan kutsuisi tarpeen metamorfoosiksi kielessä tapahtuvaksi haluksi.
Lisäksi ajattelen, että mikäli potilas ilmaisee tämänkaltaisia tunteita analyytikolleen, sitä ei tule pitää automaattisesti vaatimuksena analyytikkoa kohtaan tai ehdotuksena suhteeseen. Sellainen on perusteetonta ylitulkintaa. Ihmisellä on halu kommunikaatioon, eikä tunteista tai fantasioista kertominen välttämättä sisällä jotakin vaatimusta tai ehdotusta toista osapuolta kohtaan. Näissä asioissa voi helposti tapahtua sekaannusta.
Näiden kahden tason sekoittaminen voi kertoa fiksoitumisesta konkreettisten operaatioiden tasoon jolloin kielen ilmauksia pidetään olioina. Tämä on itse asiassa väline analysoitavalle tutkia analyytikkoaan: miten hän kielelliset ilmaukset tulkitsee ja miksi. Kuten Dolto sanoo, analyytikko on aina myös itse analysoitava.
Psykoterapeutin/psykoanalyytikon osasta Wise Babyna on artikkelissa sanottu mm. seuraavaa ”Kielenkääntäjänä toimiminen edellyttää oman metaforisaation elävänä pitämistä. Oman elävyyden suojeleminen on jatkuvaa reflektiota siitä, hukkuuko oma ääni ja ajattelu liioitellussa auktoriteettiuskossa. Kielten sekaannus ja teorioiden yltäkylläisyys tunkeutuu kaikkialle psykoanalyyttisella näyttämöllä - - [jossa] on kysymys tuhoutumisen ja hengissäpysymisen paradoksista.”
Kielenkääntämisen ajatus on minulle läheinen, sillä olen kielellisesti orientoitunut. Olen elämäni aikana tavannut useita ihmisiä joilla tuntuu olevan aivan oma kielensä. Jos haluaa ymmärtää ihmisen mieltä, täytyy yrittää ymmärtää kieltä, jota hän käyttää. Descartes totesi kirjassa Teokset I halunneensa pysytellä erilaisissa elämän näytelmissä mieluummin sivustakatsojana kuin osallistujana. Psykoanalyysissä tai psykoterapiassa tämä ei ferencziläisittäin ole täysin mahdollista. Miten luoda ja uusintaa omaa ääntä bahtinilaisittain moniäänisesti, mutta kuitenkin niin että oma ääni ei huku tai sekoitu muiden ääniin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti