Kirjassa puhutaan myös tyhjyydestä ja kuolemasta sekä Jumalan kohtaamisesta näissä, mystikoiden kirjoituksissa. ”…ihminen on kuolemaansa kohti käyvä olento, joka ikään kuin harjoittelee ja koskettelee kuolemaansa eroottisessa suhteessa toiseen. Aidossa eroottisessa suhteessa ihminen heittäytyy tyhjyyteen - - hän saattaa löytää hetkellisesti itsensä toisessa. - - Rakkaus perustuu uskoon, luottamukseen, että toinen antaa minun olla.” (s. 92)
”Levinas antaa hyvän vihjeen siihen, miten syvällinen luottamus elämään syntyy. Hänen mukaansa hyväily on sellainen suhde toiseen, jossa toista ei oteta osaksi itseä, jossa ei tartuta toiseen. Hyväily antaa siis kokemuksellisen hyvän, tunteen hyvyyden läsnäolosta elämässä. Hyvyys on olemassa ennen minää. Luottamus elämään voi syntyä vain hyvyyden varassa. Hyväily on kosketuksella vastuun ottamista, toisen kantamista. Jumalaan ja tyhjyyteen luottamisen perusta on hyväilyssä. Jos emme ota enää kantaaksemme lasta, toisen olemista, elämän painoa toisessa, ei meille synny kokemuksellista perustaa luottamuksesta. Toki emme voi ottaa toiselta pois vastuuta hänen omasta elämästään. Hyväilyllä siirrämme hyvyyttä energiaksi toisen kykyyn elää omaa elämäänsä aidosti. Toista ei voi määräillä eikä ohjailla, vaan toiselle voidaan tuella luoda uskallusta ja tilaa omalla tavallaan. Rakkautta ei ole niinkään se, että koen ”rakastavani” toista tai kun saan ”vastarakkautta”. Rakkaus ei ole rakentamaamme vuorovaikutusta. - - Hyvyys ei ole minän ominaisuus, vaan se on Jumalaa, joka kannattelee ja ylläpitää elämää rakkauden varassa.” (s. 94-95)
”Levinasin ajattelussa ”Toisen kasvot” merkitsevät ääretöntä, Jumalaa. Suhde äärettömään ei ole tietoa, vaan haluamista (halua, jota ei voi koskaan tyydyttää). Siksi Jumalaa ei voi määrittää ja nimetä.” (s. 97)
”Kulttuurissamme olemme ottamassa kaikkea inhimillistä elämää ja siihen liittyen toisia ihmisiä hallintaan terapiatieteitten, psykologian ja muiden ihmistieteitten kautta. Kuvittelemme, että elämän ongelmat ratkaistaan hallitsemalla tilanteita: ohjaamalla, muuttamalla, käskemällä ja syyttelemällä toisia. Sisältä tulevaa uhkaakin yritetään hallita käskemällä muita. Avuksi otetaan oma kokemus ja ulkoinen tieto, joilla käydään taisteluun ongelmia vastaan. Ratkaisu on aina joukko hallintayrityksiä. Aito toisen kohtaaminen on harvoin esillä terapiassakaan. Aki Mauri Huhtinen on hyvin kuvannut tätä kirjassaan ”Sielun parantamisesta sielun hoitamiseen”. Terapiaprosessin pitäisi tapahtua kahden ihmisen kohtaamisessa syntyvänä uuden luomisena, jossa molemmat panevat itsensä likoon. Yritykset muuttaa ihmistä ulkoapäin tai ylhäältä käsin ohjaamalla ovat tuomittuja epäonnistumaan.” (s. 101)
”Ihmisen minä ei havainnoillaan tee todellisuutta, vaan on olemisen valo eli vain tiedostaja, kuuntelija ja näkyvyyden mahdollistaja. Kaikki, minkä ihminen voi havaita tai tiedostaa, on jotain, joka ilmenee logoksen, sanan kautta. Aidot ”havainnot” eivät ole aktiivista todellisuuden määrittämistä, vaan herkkää kuuntelemista ja vastaanottamista. - - Ympäröivä todellisuus on ääretön. tuo äärettömyys voi pienessä sameassa peilissämme herättää monenlaisia elämyksiä, loputtomuudessaan myös kauhua ja ahdistusta. Levinasin mukaan tapa, jolla äärettömyys manifestoituu minässä on niin sanottu ”inspiraatio”, joka on eräänlainen kuva henkisyydestä. Elämä on henkisyyttä, elämän hengittämistä. Ihminen voi parhaimmillaan havaita sen, olla todistaja, olla todistuksena siitä, mikä on tullut ilmi. Tässä kokemuksessa syntyy tunne olemisesta: ”Tässä olen!” Äärettömyyden ulkopuolisuudesta tulee ihmisen sisäinen tunne.” (130)
”Hedelmällisin tapa suhtautua ympärillä olevaan on avoin ihmettely. Siksi on hyvä nimetä pyhiä tekstejä Levinasin tavoin salattujen asioiden kokemisen kirjaamiseksi, muistiinmerkinnöiksi. Ihmettelyyn ohjaa myös ilmaisut pysähtymisestä elämän mysteerin eteen. Mysteeri on jotain, jota ei voi ymmärtää. Elämä on aina ihme.” (133)
”Armoa on se, että voidaan aloittaa joka päivä uudelta perustalta. Tämä edellyttää armon vastaanottamista. Sitä voi kuvata niin, että ihminen aamulla herätessään voi avoimesti nauttia elämän ilosta, auringosta, kukista, olemisesta ympärillä olevien ihmisten kanssa. Kyse on elämästä tässä ja nyt, nykyhetkessä läsnä olemisesta.” (s. 137-138)
”Huoli on se tapa, jolla ja jossa ihminen tarttuu omaan välttämättömään paikkaansa maailmassa. Huoleen on käytettävä aikaa ja siksi on otettava aika huomioon. Maailman oliot kohdataan ajassa. Vain ajan horisontissa voidaan olevaisen merkitys tajuta, vain ajan horisontissa paljastuu jokapäiväisen elämän merkitys. Ajan horisontissa myös kuoleman tietoisuus aktivoituu.” (s. 145)
”Ihmisen oleminen täällä on epätäydellistä niin kauan kuin se ei ole kohdannut loppuaan. Ihmisen oleminen on olemista kuolemaa kohti. Läheisen kuolema puhuttelee, koska ”täällä oleminen” siinä lakkaa. Jälkeenjääneet voivat edelleen olla vainajan kanssa. Kuolleet voivat olla meille läheisempiä kuin elävät. Kuolleen muistaminen on yksi olemisemme muoto: kunnioittavaa poistuneesta huolehtimista. Emme kuitenkaan voi kokea toisen kuolemaa. Kuollut muistuttaa meitä omasta kuolemasta. Jokaisen yksilön oma oleminen kohti kuolemaa on hänelle ratkaisevaa. Olemisestaan ”kohti kuolemaa” aito ihminen ei voi vieraantua. Toisen puolesta kuoleminenkaan ei ota toisen ihmisen kuolemaa pois. Ihminen täälläolona on aina epävalmis, kypsymätön: epätäydellistä, täyttymätöntä olemista. Heti, kun ihminen syntyy hän on riittävän vanha kuolemaan. Kuolemaa itseään ei kuitenkaan voi elää.” (s. 145-146)
”Kohti kuolemaa oleminen merkitsee kattavaa tietoisuutta omasta rajallisuudesta. Ilman rajallisuutta ja kaiken keskeneräisyyttä ei ole totuutta. Vain synnillinen ja syyllinen voi rakastaa aidosti ja tuntea viattomuutta. Omatunto kutsuu jokaista olemaan oma itsensä. - -Heideggerin mukaan sielu ei ole kotona eikä edes löydä kotia täällä maanpäällä. Sen olemus on vaeltamisessa, kotia kohti kulkemisessa.” (s. 146)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti