Omissa teksteissäni käytän kolmea eri aikatasoa: mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Se, mitä aikatasoa käytän, ei ole välttämättä suoraan pääteltävissä teksteistäni. Lisäksi joskus kuvaan omia kokemuksiani, joskus taas mielessäni on joku toinen ihminen jonka kokemusta yritän ymmärtää tai tuoda esille, esimerkiksi jonkun psykologiatieteessä ilmenevän ongelman esiin tuomiseksi. Lisäksi joskus kirjoitan vain siitä asiasta josta kirjoitan, joskus taas sanon jotakin rivien välissä. Minulle on luontevaa käyttää kirjoittaessa näitä kaikkia tasoja ja tapoja. Tämä on eräs muoto käsitteisiin takertumattomuudesta ja yleisesti ottaen mielen moniulotteisuudesta eri aikatasoilla, joka ei liity vain omaan mieleeni.
Otan muutaman esimerkin potentiaalisesti problemaattisista kirjoituksista. Kirjoitin joskus kuvauksen, jossa kerroin katsoneeni kaverini kanssa Twiligh-elokuvan. Totesin, että päähenkilöllä ei varmaan ole helppoa kun rakastaa sekä ihmissutta että vampyyriä samaan aikaan. Ensinnäkin se oli tarkoitettu yleiseksi kuvaukseksi siitä, miten oman elämänkokemuksen pohjalta myytit voivat avautua aivan uudella tavalla. Se kirjoitus ei koskenut vain omia elämänkokemuksiani.
Toisekseen yritin siinä osoittaa rivien välissä, että en ole mistään aiemmassa elämähistoriassani tapahtuneesta vihainen kenellekään, vaan käytän kaikkea elämässäni tapahtunutta esimerkiksi psykologian ajattelemiseen ja psykologin työssäni tarvitsemien työvälineiden kehittämiseen. Tässä mielessä siis sijoitin itseni tulevaisuuden aikatasolle, sellaiseen mahdollisuuden maailmaan, jossa tarvitsen jotakin elämäni kokemusta ja sen pohjalta kehittämiäni välineitä jossakin aivan uudessa ympäristössä tai kontekstissa johon ei sisälly ketään tähän mennessä tapaamistani ihmisistä.
Olen kyllä kokenut vihaa ja kostonhalua sellaisissa tilanteissa, jossa olen kokenut, että minua on kohdeltu epäreilusti silloin kun en ole sitä ansainnut, tavalla joka rikkoo joitakin ihmisyyden perussääntöjä vastaan. Tämä ansaitsemattomuuden tunne tulee silloin, kun olen yrittänyt kohdella toista ihmistä reilusti siitä huolimatta että olen kokenut jonkin hänen toimintatapansa minua kohtaan epäreiluna.
Tähän on kuulunut mm. se, että olen antanut ihmiselle itselleen suoraan palautetta hänen toiminnastaan vaikka olen ollut tietoinen siitä, että siitä saattaa seurata minulle ongelmia. Tähän kuuluu myös se, että olen kokemastani epäreiluudesta huolimatta yrittänyt ymmärtää toista ihmistä etsimällä omasta dynamiikastani vastaavia piirteitä kuin toisella on, ja kun olen yrittänyt kaikesta huolimatta olla hylkäämättä ihmistä sekä tästä johtuen osoittaa ystävällisyyttä ja hän on vastannut tähän tulkitsemalla ystävällisyyteni joko välineelliseksi tai riippuvuudeksi.
Tällaisia tilanteita ei ole sattunut kovin usein elämäni aikana ja olen kykenevä käsittelemään tunteitani. Olen useamman kerran elämässäni tehnyt täysin tietoisesti sellaisen päätöksen, että jos tulen kohdelluksi perustavalla tavalla väärin, en kosta. Syitä tähän on useita. Ensinnäkin minusta ei ole järkevää omalla toiminnallani lisätä maailmaan sellaista, jota haluan vähentää.
Toisekseen, tiedän itsekin tehneeni virheitä ja ainakin yhdessä asiassa sellaisen väärän valinnan, että ymmärtäisin jos ko. ihminen olisi halunnut minulle kostaa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Anteeksianto palveli kehitystäni paljon paremmin, vaikka en olisikaan voinut sitä edellyttää saati vaatia. Jos ihmiset aina kostaisivat minulle kun teen virheitä sen sijaan, että antaisivat kehittymisen mahdollisuuksia, se olisi varsin ikävää. Ihan yleisesti ottaen elämästä tulisi mahdotonta, jos ihmisten tulisi joutua jatkuvasti pelkäämään sitä, että jos he tekevät pienenkin virheen, siitä on laajamittaisia ikäviä seurauksia.
Kolmannekseen, katson että kostoon käytetty aika olisi elämäni heittämistä hukkaan sekä elämäni päätösvallan luovuttamista jollekin toiselle. Silloin toisella ihmisellä olisi valtaa minuun sillä tavalla, että sen sijaan että keskittyisin omaan elämääni, omiin kiinnostuksen kohteisiini ja minulle läheisiin ihmisiin, käyttäisinkin ajatuksiani negatiivisiin tunteisiin ja toimintaan. Sellaista valtaa en kenellekään anna. Näissä blogeissa olen kirjoittanut itseäni kiinnostavista asioista ja ilmiöistä ja omasta elämästäni, yhtenä tavoitteena kertoa että keskityn omaan elämääni ja siihen mikä minua kiinnostaa ja innostaa.
Tästä ei kuitenkaan seuraa se, etten puuttuisi asioihin jos pidän mahdollisena, että jotakin toista ihmistä kohdellaan väärin ilman hänen omaa syytään, sellaisella tavalla joka voi vahingoittaa vakavasti hänen terveyttään tai hänen yleisiä toimintamahdollisuuksiaan ja mahdollisesti hänen itsensä siitä tietämättä. Silloin yritän tehdä tai sanoa jotakin, siitäkin huolimatta, että se asettaisi minut tai persoonani ikävään valoon tai että siitä syntyisi perusteellinen virhetulkinta omista motiiveistani. Oma persoona ja kuva toisten silmissä eivät saa olla niin rakkaita ja arvokkaita, että sulkee silmänsä ihmisen systemaattiselta huonolta kohtelulta.
Tällä en kuitenkaan todellakaan tarkoita mitään tavanomaisia problemaattisia tilanteita ja ihmissuhdeongelmia, sillä niihin minulla ei ole syytä eikä oikeutta puuttua enkä toisten ihmisten elämästä voi tietää, mikä heille on parasta kulloisessakin tilanteessa. En myöskään tee tätä siksi, että katsoisin olevani erinomaisen täydellinen ihminen, vaan yksinkertaisesti siksi, että pidän sitä oikeana toimintani jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, olenko itse tehnyt virheitä, kuinka paljon niitä olen tehnyt ja millainen ihminen olen muuten.
Lisäksi mainitsemani kirjoitus ei kertonut ollenkaan omasta senhetkisestä elämäntilanteestani. Erotan toisistaan rakastamisen, ihastumisen, rakastumisen ja eroottisen vetovoiman. Ne ovat sekä kognitiivisesti, emotionaalisesti että ruumiillisesti eri asioita jotka voivat tietysti liittyä toisiinsa. Rakkaus on kuitenkin sellainen asia, jota en ole koskaan tuntenut kahteen ihmiseen samaan aikaan (poislukien tietysti sukulaisia ja ystäviä sekä asioita kohtaan tunnetun rakkauden).
Minusta se, ettei ole jotain asiaa itse kokenut, ei ole mikään syy olla miettimättä sitä, mahdollisesti aivan toisenlaista kokemusta. Esimerkiksi draamakasvatuksen opinnoissa joutui itse kukin osallistuja välillä ottamaan sellaisia rooleja, jota ei voinut tiedollisesti eikä edes kokemuksellisesti tietää. Esimerkiksi eräässä harjoituksessa teimme pareittain harjoituksen, jossa toinen oli eläintenkesyttäjä ja toinen kissapeto.
Jälkimmäinen on rooli, johon asettautuminen vaatii kykyä roolinottoon sellaisen hahmon suhteen, jota ei voi kokea. Lisäksi se vaatii myös fantasian ja realiteettien erottamista. Kissaeläimen roolissa murisin eläintenkesyttäjälle joka yritti lyödä minua piiskalla. Todellisessa elämässä kumpikin tiedämme, ettemme suhtaudu toisiimme aggressiivisesti. Hän ei ole yrittänyt lyödä minua enkä minä ole murissut hänelle.
Toinen esimerkkikirjoitukseni on kuvaukseni ystävieni koiran, Pontuksen, kanssa vietetystä iltapäivästä. Se todella kertoi asiasta itsestään, mukavista hetkistä koiravauvan kanssa, eikä mistään muusta. Minusta oli mukavaa kertoa minulle merkityksellisestä tapahtumasta sekä siitä, miten eläimet ja ystävät voivat tuoda iloa elämään. Se kirjoitus oli siis todella hyvin konkreettinen.
Joskus taas kirjoitus sisältää sekä reaalisesti tapahtuneita, konkreettisia asioita, että jonkin muun, ajatuksellisen ja abstraktin ulottuvuuden. Eräs esimerkki tästä on kirjoitukseni poikkitieteellisestä liidokkitutkimusryhmästä. Sitä ei ollut tarkoitettu piikittelyksi kenellekään tutkijalle. Sitä kirjoittaessani kuvasin tapahtunutta asiaa ja sellaista kohtaamistani parin muun ihmisen kanssa, johon sisältyi humoristinen, spontaani luovuus. Lisäksi sijoitin itseni mielessäni siihen mahdollisuuksien maailmaan, että olisin tutkija ja ironisoin omaa potentiaalista tutkijuuttani. Tämä on tietysti vain mahdollinen maailma, joka ei välttämättä toteudu. Sillä ei kuitenkaan ole minulle merkitystä, sillä minusta on hauskaa suhtautua itseeni ironisesti ja myös kuvitella itseni mahdollisiin maailmoihin ja karnevalisoida omaa toimintaani niissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti