Mitä Anthony de Melloon tulee, hän tuntuu ajattelussaan joskus liiankin riippumattomalta, mutta se ei ole syy kyseenalaistaa hänen kokemustaan. Hän lienee päässyt täydellisen vapauden tilaan. Eräs asia, joka tässä yhteydessä ymmärretään helposti väärin, on vapauden sotkeminen piittaamattomuuteen. Ehkä tätä tilaa voisi luonnehtia jonkinlaiseksi välinpitämättömyydeksi käsitteistä, mutta välinpitämättömyys on terminä ongelmallinen herättämiensä mielikuvien takia. On eri asia olla välinpitämätön käsitteiden ja mielikuvien suhteen kuin olla piittaamaton ihmisten ja asioiden suhteen. Välinpitämättömyys käsitteistä ei tarkoita sitä, että asiat ja ihmiset eivät olisi merkityksellisiä.
Itsekeskeisyydestä de Mello sanoo, ettei ole itsekeskeistä elää omalla tavallaan, itsekeskeistä on vaatia muita elämään omalla tavallaan. Minusta hän on oikeassa. Tätä jälkimmäisen vaatimusta kyllä tavallaan esiintyy psykologiassakin: jos käytät näitä ja näitä välineitä, voit paremmin.
Rakkaudesta de Mello on sanonut, että ihmisellä ei ole tarve olla rakastettu vaan rakastaa. Luulen että hän ei tarkoita sitä, että kukaan ihminen ei kokisi, että hänellä on tarve olla rakastettu. Arvelen että hän tarkoittaa sitä, että ihminen on vapaa rakastamaan vasta sitten, kun hän oivaltaa seuraavan asian. Ihminen voi rakastaa toisia riippumatta siitä, rakastavatko he häntä ja oma onnellisuus ei ole sidottua siihen, tuleeko rakastetuksi vai ei.
Kriittinen kommenttini tähän liittyy siihen, että voi olla että tätä tilaa ei ole mahdollista saavuttaa jos ei ole koskaan kokenut tulleensa rakastetuksi. Minä olen kokenut tulleeni rakastetuksi ja hyväksytyksi ihmisenä esimerkiksi vauvana ja lapsena ja se voi olla osasyy siihen, miksi pystyn tiettyyn riippumattomuuteen toisista ihmisistä. Olen huomannut että joillakin ihmisillä on tarve tulkita toinen ihminen hänestä riippuvaisena tai riippuvaisena ylipäätään. Silloin ihmisen toiminta tulkitaan siitä näkökulmasta.
Joskus heitin blogissa vajaat pari vuotta sitten kommentin riippuvuuskäyttäytymisestä liittyen tupakointiin ja kahvinjuontiin. Tiedän että tällaisista kommenteista voi syntyä väärinkäsityksiä. Joskus käytän psykologiaan liittyvää sanastoa itseeni liittyen hieman huolettomasti. Tavallaan heittelen termejä ilmaan kuin ilmapalloja eivätkä ne ole mitään täsmäanalyysejä tai kattavia kuvauksia omasta toiminnastani, vaan tietoisuuden leikkiä ja ideoiden testaamista. Tätä metodia en luonnollisesti soveltaisi asiakkaisiini joiden kohtaamisessa täytyy olla tarkkana sen suhteen, mitä sanoo ja millä tavalla toisen kokemuksen jäsentelyssä apuna toimii.
Tässä yhteydessä käsitteisiin takertumisesta seuraa tulkinnallisia ongelmia. Olen kokenut joskus ongelmaksi sen, että ihmisen toimintaa hahmotetaan vahvasti nimenomaan psykologian näkökulmasta, tai pitäisi ehkä ennemminkin sanoa psykologisoivasta näkökulmasta.
Eräs esimerkki on sellainen oletus, että koulussa pärjäävät tytöt etsivät pärjäämisellään hyväksyntää. Minulla se ei pidä paikkaansa eikä muutamalla muullakaan tuntemallani koulussa aikoinaan menestyneellä tytöllä. On siis mahdollista että tulkinnassa on vikaa. Jos siitä pidetään itsepintaisesti kiinni, ymmärretään käsitteitä eikä ihmisiä.
Jos jonkun mielestä ihmisen voi hyväksyä vain menestyvänä, se on hänen tietoisuutensa ongelma, ei minun. Ihmisen olemassaolon arvo ei riipu siitä, kuinka menestyvä hän on. Myöskään persoona- ja minäkäsitykseni ei muutu sen mukaan, olenko aivan kaikkien ihmisten mielestä hyväksyttävä vai en. Kaikkia ei voi miellyttää, kaikista ei tarvitse pitää ja tämä toimii molempiin suuntiin.
Hikaroin koulussa ihan yksinkertaisesti siksi, että olen jossain määrin kilpailuhenkinen ja minulla oli kunnianhimoa kun huomasin että pärjään hyvin siinä mitä teen. On yksinkertaisesti mukavaa olla hyvä jossakin, se tuottaa sisäistä tyydytystä. Lisäksi halusin ja haluan edelleen täyttää oman potentiaalini ja katsoa kuinka pitkälle voin ajattelussani päästä. Minusta kohtuullinen kilpailuhenkisyys ja toisten saavutusten arvostaminen eivät ole mitenkään toisensa poissulkevat. Pääasia on, että kilpailu on reilua ja että voidaan tunnistaa ja tunnustaa toisten ihmisten taitavuus, arvo ja saavutukset.
Esimerkiksi ystäväni jonka ajatuksia olen siteerannut MBTI:hin liittyen, on minua selvästi lahjakkaampi kyseisen teorian suhteen. Kyllä hän käyttää siihen enemmän aikaakin kuin minä, mutta minusta kyse ei ole pelkästään siitä. Hän vain on yksinkertaisesti todella oivaltava, ja arvelen että mikäli käyttäisimme saman määrän aikaa ko. teorian pohtimiseen, hän olisi silti minua paljon etevämpi. Minusta se on todella hyvä asia, sillä iloitsen siitä kun näen mahdollisuuden, että kyseistä teoriaa on mahdollista kehittää. Iloitsen myös ystäväni lahjakkuudesta joka ei ole minulta pois – minä voin oppia häneltä sen mitä en vielä osaa tai tiedä, ja aiheeseen liittyvät keskustelut hänen kanssaan ovat todella antoisia ja ajatteluani kehittäviä.
Hänen kanssaan en kilpaile. Se ei johdu siitä, että tiedän että häviäisin jos kilpailisin tässä asiassa. Hän on niin ystävällinen ihminen, että hänelle häviäminen olisi helppoa ja häviöitäkin on pakko sietää, tuntuvat ne mukavalta tai eivät. Hän on kuitenkin ihminen, joka ei ole yhtään kilpailuhenkinen joten en halua hänen kanssaan sellaista tilannetta luoda. Hänen kanssaan mieluummin teen yhteistyötä ja käyn rakentavia, kehittäviä ja kannustavia keskusteluja, joissa molemmat tsemppaamme toisiamme ylittämään oman potentiaalimme. Tämä on esimerkki siitä, että vaikka miten olisi mieltynyt johonkin teoriaan, siihen ei kuitenkaan pidä tarttua sellaisella henkilökohtaisella tavalla, että on omalle persoonalle uhka jos joku toinen on teorian kehittämisessä parempi. Tätä ongelmaa ei synny, jos asia itsessään on tärkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti