Mitä tulee de Mellon ajatuksiin, hän on minusta oikeassa siinä asiassa, että sitten-kun-ajattelu on energian tuhlausta. Olen onnellinen sitten kun valmistun, saan töitä, olen parisuhteessa tai sitten kun en enää ole parisuhteessa, sitten kun minulla on se ja tämä koulutus tai tutkintonimike, tai harrastus tai vaate tai talo tai auto jne. Tämä taas ei tarkoita sitä, etteivät em. asiat voisi tuntua hyvältä ja ettei tulevaisuutta voisi suunnitella. Tulevaisuusorientoitunutta ajattelua voi käyttää motivaatiotekijänä. Itse aion pitää kunnon bileet kun valmistun. Se on kuitenkin eri asia kuin se, että onnellisuuteni ei ole sidottu siihen, olenko valmistunut vai en ja minä hetkenä valmistun.
Ihmiset tietysti kokevat ja jäsentävät olemistaan hyvin eri tavalla ja se täytyy myös hyväksyä, varsinkin asiakastyöskentelyssä jossa asioita tulee jäsentää toisen ihmisen lähtökohdista käsin eikä omista lähtökohdistaan käsin.
de Mellon ajatuksista seuraa, että ihminen on vapaa rakastamaan tai olemaan rakastamatta sekä valitsemaan tietoisuutensa sisällöt riippumatta muista ihmisistä tai vastarakkaudesta. Jos rakkaus on tietoinen valinta jonka kohteet ja sisällöt voi itse päättää, se on sisäsyntyistä hetkessä lepäämistä vailla intentionaalisuutta. Joskus jokin vain on. Minusta nykypsykologiassa ei oikein ymmärretä tätä ajatusta.
Länsimainen psykologia valtavirraltaan on jotenkin niin vahvasti kulttuuristen käsitteellisten jäsennyksiemme vanki, dualistista jaottelua kehoon ja mieleen, yksilön irrottamista ympäristöstään, suoritus-saavutus-tavoite-orientoitunutta. Toiminnalla pitää olla kohde johon intentio suuntautuu motivaatiopohjalta, toiminta määrittyy sitten tästä käsin ja yleisesti ottaen elämän pitää sujua tiettyjen lainalaisuuksien ja kausaalisuhteiden mukaan tai muuten on kysymys häiriöstä. (Kärjistetty yleistys.)
Omassa elämässään suhtautumistapansa saa valita. Minä esimerkiksi olen onnellinen juuri tällä hetkellä, koska olen olemassa, koska voin käyttää tämän hetken kirjoittamiseen, koska olen voinut kokea yhteyttä eksistenssiin sinänsä ja elämälläni on tarkoitus ja merkitys. Lisäksi minusta kaiken arvioinnin kulminaatiopisteenä toimii se, että joka tapauksessa jokin päivä kuolen ja tietoisuuteni häviää. Sen jälkeen ei ole enää merkitystä sillä, mikä kokemusmaailmani on siihen mennessä ollut. Tämä ei tarkoita sitä, ettei elämän tarkoituksella ja toisilla ihmisillä olisi väliä. Tarkoitan sitä, että omat tuntemukset ja ajatukset ovat pohjimmiltaan katoavia. ”Hetken aikaa kestää vaikka aidanseipäänä”, kuten vanhan kansan sanonta kuuluu.
Minusta kuoleman ajatteleminen helpottaa elämää hyvin paljon. Kuolemani hetkeä en kyllä haluaisi tietää etukäteen vaikka se olisi mahdollistakin. Voin myöntää että kuoleman ajatteleminen on välillä pelottavaa, se herättää kauhua. Kuolema on pelottava, koska se on suuri tuntematon, jotakin mitä ei voi kokea kuin kerran. Välillä minusta tuntuu kummalliselta ajatella, että jokin päivä kuolen ja minusta tulee tuhkaa tai multaa joka haudataan maahan. Elämä on kuitenkin jatkuvasti matkaa kuolemaa kohti.
Anthony de Mello puhuu ruumiin uusiutumisesta käsitteisiin tarttumattomuuden yhteydessä. Ruumiin solut kyllä uusiutuvat. Mutta samalla kun ne uusiutuvat, esimerkiksi telomeerit lyhenevät.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Telomeeri
Uusiutuminenkin on siis kuolemaa kohti kulkemista. En pitäisi ollenkaan mahdottomana sitä ajatusta, että mitä intensiivisemmin elää ja uusiutuu, sitä nopeammin myös kuluu loppuun. En sellaisenaan osta ajatusta siitä, että elämän pituus on juuri se asia, jota eniten pitäisi tavoitella. Minulle merkitystä on elämän laadulla ja mielekkyydellä. Ainakin yksi ihminen on hieman järkyttynyt tästä kysymyksestä.
Minusta tämä on asia, jota on paikallaan kysyä. Miksi tavoittelemme niin kovasti juuri elämän pituutta? Miksi sitä ei saisi kysyä? Monet länsimaiset ihmiset eivät usko ikuisuuden olemassaoloon uskonnollisessa mielessä – mutta kuitenkin tavoittelevat sitä eräällä tavalla yrittäessään pidentää elämäänsä mahdollisimman pitkäksi tieteen keinoin.
Yleisemmällä tasolla de Mellon käsitykset voidaan liittää sellaiseen ajatuksen kritisointiin, että ihmisen pitäisi jatkuvasti miettiä sitä, mitä hänen pitää muuttaa itsessään kelvatakseen toisille. Vastaus on: ei mitään. Ehdollistamaton rakkaus ei pyri muuttamaan vaan hyväksyy. Se on lähtökohta lähisuhteille. Jos toista rakastaa sillä ehdolla, että toinen muuttaa itsensä joksikin kokonaan toiseksi ihmiseksi, silloin on hyvä kysyä, mitä ihminen oikein rakastaa – todennäköisesti kuvaa, jonka on luonut.
Kuvan luoneen ihmisen kannalta miellyttävä vastaus on yrittää miellyttää, tulla kuvan kaltaiseksi. Minusta pyrkimys ensisijaisesti miellyttämiseen johtaa siihen, että ihminen hukkaa oman persoonansa. Tietysti ihmisille joita rakastaa, voi pyrkiä olemaan miellyttävä, mutta tämä voi tapahtua toisen ihmisen lähtökohdista käsin ja on eri asia kuin ihmisten kohtaaminen miellyttämisen tarpeesta joka oikeastaan on itselähtöistä kohtaamista. Ihmisyyttä havainnoidessani olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus voi muuttaa ihmistä, mutta silloin se johtuu rakkauden voimasta itsestään ja on pakotonta, ihmisen valitsemaa ja vapaaehtoista, ei yleistynyttä miellyttämisen tarvetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti