Minusta käsitteistä vapaa oleminen ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan kehityksen tulosta, eikä se kehitys varmaan lopu koskaan. Olen tosin joskus hieman ilkikurisesti todennut, että ensinnäkin mitä Erik Eriksonin kehitystehtäviin tulee, ei ole niin väliä missä järjestyksessä ne ratkaisee, kunhan ratkaisee. Ja että itse ei tarvitse ratkaista aivan kaikkia Elämän Suurimpia Mysteereitä. Ne asiat, jotka eivät tule valmiiksi, voi siirtää seuraaville sukupolville – pitäähän heilläkin olla jotakin tekemistä.
Fenomenologisesti tässä on kyse ihmisen tavoittamisesta erilaisella elävyyden asteella. Himankalla oli kirjassaan ”Se ei sittenkään pyöri – johdatus mannermaiseen filosofiaan” seuraava jaottelu:
1)asema – nykyisenä – asema itse – elävästi annettu
2)asema – nykyistettynä – asema itse – ei elävästi annettu
3)asema - “tavataan asemalla” - asema itse – tyhjästi tarkoitettu
4)asema – kortti – kuva asemasta/kuvattu asema – kuvahavainto
Ensimmäisessä tapauksessa ihminen kokee aseman juuri sillä hetkellä. Kirjassa on todettu, että “Läsnäolon pitäminen todellisuuden vahvimpana asteena onkin meille luontevaa.” Toisessa tapauksessa ihminen ajattelee asemaa. Kolmannessa tapauksessa ihminen mainitsee aseman lyhyesti ohimennen jossakin keskustelussa. Neljännessä tapauksessa ihminen katselee kuvaa asemasta. Himanka on myös kuvannut muitakin tilanteita, joissa ohimennen mainittu käsite voi olla tyhjästi tarkoitettu. Silloin se ei tavoita olennaista siitä, mitä käsite kuvaa.
Mielestäni tyhjästi tarkoitettu käsite, kuvahavainto ja asia nykyistettynä ovat käsitteellistä, suhteellista kuvaustapaa. Absoluuttista, ontologisesti tyhjää kuvaustapaa taas vastaa asia tai ihminen itse, nykyisenä ja elävästi annettuna. Tyhjästi tarkoitettu käsite ei ole ontologisesti tyhjä käsite, sillä näissä tyhjyys on laadullisesti erilaista. Tyhjästi tarkoitettu käsite ei tavoita asiaa tai ihmistä sen syvimmällä elävyyden asteella.
Asia tai ihminen nykyistettynä, tyhjästi tarkoitetussa käsitteessä tai kuvahavainnossa ovat still-kuvia. Ontologinen tyhjyys taas tarkoittaa jatkuvaa joksikin tulemista ja tapahtumista ja tämän on ominaista juuri elävästi annetulla ihmisellä tai asialla, joka on läsnä olevaisuudessaan. Jos ihmistä pidetään eksistentiaalimerkkinä, se on juuri tätä jatkuvaa joksikin tulemista ja tapahtumista, verbinä olemista joka voi aina avata toisen ihmisen kohti uutta ja tuntematonta. Tällöin ihminen on sekä elävästi annettu että ontologisesti tyhjä, todellistuessaan jatkuvana prosessina.
Tässä on myös syy, miksi ihmistä ei voi palauttaa hänen teksteihinsä. Ihmisen kirjoituksista puuttuu paljon aivan olennaisia ymmärtämiseen liittyviä elementtejä. Yksi näistä on ruumiillisuus, johon kuuluvat kehon asennot, ilmeet ja eleet. Niiden poisjättäminen on erittäin ongelmallista tulkinnan kannalta.
Käsitteisiin samaistumisen ongelma tulee myös, jos asetetaan teoria inhimillisen todellisuuden päälle. Eräs syy, miksi teoriat ja inhimillinen todellisuus eivät mene yksi-yhteen on se, että teorioista pyritään tekemään yleistävällä tasolla selitysvoimaisia, ristiriidattomia rakennelmia. En pidä kovin todennäköisenä sitä, että kukaan ihminen olisi täysin ristiriidaton. Voiko siis ristiriidatonta teoriaa sovittaa ristiriitaiseen ihmisyyteen suoraan? Tuskin. Eivätkä teoriat välttämättä ole aina täydellisiä ja ristiriidattomia. Ristiriita tulee viimeistään todellisuuden ja teorian kohtaamispisteessä. Tämä taas liittyy siihen asiaan jota oli käsitelty Jung-sitaatissa, että teoriat eivät tavoita yksilöllisyyttä sen moniulotteisuudessaan.
Teoriat ovat tyhjästi tarkoitettujen käsitteiden muodostelmia, still-kuvia jotka tuottavat kuvahavaintoja ihmisistä yleisellä tasolla. Ihmisen yksilöllistä, prosessiluonteista elävyyttä ne eivät tavoita. Ihmisen ”ymmärtäminen” joka perustuu siihen että ihminen sijoitetaan teoriarakenteeseen suoraan tai teoriarakenne sijoitetaan häneen suoraan, on käsitteiden ymmärtämistä ihmisen ymmärtämisen sijasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti