“Professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan ibn Arabi käytti eri uskonnoista prismavertausta. Kun yksi väritön valo osuu prismaan se heijastaa useita eri värisiä valoja, josta muodostuu koko sateenkaaren kirjo erilaisia värejä. Ennen prisman läpi kulkemista eri värit ovat yhtä ja samaa valoa. Jumala on kirkas valo, joka ilmenee eri uskonnoissa prisman värien tavoin erilaisena. Kaikki uskonnot ovat ibn Arabille kuvia samasta todellisuudesta ja ne voivat pitää paikkansa samaan aikaan.”
Tämä on jossain mielessä sosiaalista konstruktionismia ja bahtinilaista ajattelua: todellisuus on moniääninen. Olavi Moilasen kirjassa Runoileva Jumala on puhuttu Jumalasta tietoisuuden valona: “Alussa syntyi tietoisuuden valo.” Raamatussa puhutaan Jumalasta Sanana: “Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.”
Olavi Moilanen kuvaa Raamatun alkutekstien mahdollista tulkintaa näin: “Alussa oli tyhjyys, eli ei-oleminen. Oleminen oli kätkeytyneenä. 'Alkusana', Jumalan sana (logos) synnytti tietoisuuden valon, loi esille olevaa. Olemisen mahdollisuus, henki 'liikkui' syvyyden päällä eli lepäsi ei-olemisen, salassa olemisen varassa. Tällaiseen tulkintaan viittaa muiden muassa Johanneksen evankeliumi ja Raamatusta poisjätetty Tuomaan evankeliumi. Sana, logos, johon näissä evankeliumeissa viitataan oli olemassa jo olemisen alussa, tietoisuuden synnyssä. Jeesuksessa tämä sana tulee lihaksi, toisin sanoen elettäväksi todellisena ruumiillisena kokemuksena.” (s. 14)
“Jumalasta puhutaan Raamatun alussa myös valon tuojana. Mikä on tuo valo? Kreikan sana 'phaino', jota kreikankielisessä alkutekstissä käytetään, tarkoittaa ilmenemistä, esilletuloa, säteilyä, paistetta ja myös asian ilmestymistä tajuntaan.” (s. 15) Olavi Moilanen kysyy, miksi valo luodaan ikään kuin kahdesti: ensin Jumala sanoi, tulkoon valkeus ja sitten hän luo taivaan valot.
Moilasen vastaus on, että “tuo valkeus voisi olla juuri tietoisuutta, joka on meissä Jumalan kuvan kaltaisuutta? Toinen, konkreettinen valo, näkemisen mahdollisuus tulee todeksi vasta kun luodaan aurinko. Mitään ei olisi nähtävissä, jollei olisi valoa, jossa nähdään ja tietoisuutta, joissa todellisuus ilmenee. Aurinko, kuu ja tähdetkin voidaan tajuta vasta, kun on tietoisuus, jossa ne tulevat oleviksi.”
Tästä tulee mieleeni Juha Himankan kirja “Se ei sittenkään pyöri”, jossa oli yksi luku “Oliko Aurinkoa ennen ihmistä?” Kun kuvittelemme Auringon taivaalle, kuvittelemme mukaan myös oman ruumiimme, johon suhteessa Auringolla on paikkansa. Auringon olemassaolo ennen ihmistä sijoittuu aikaan, “koska se on ennen nykyisyyttä. Jonkin olemassaolo aikaisemmin mahdollistui vasta, kun joku alkoi elää nykyisyyttä.” (s. 77-79)
Palatakseni Moilaseen, “Eckhart kutsuu ihmisen sisintä myös kipinäksi (Vünkelin) ja sisäiseksi linnakkeeksi (Bürkerlin). - - Heidegger puhuu ihmisestä paikkana eikä olentona. Ihminen on paikka, jossa oleminen tulee valoon, nähtäväksi ja koettavaksi.” (s. 20)
Jos tätä ajattelee Ibn Arabin prismavertauksen kautta, voisi sanoa, että tietoisuus ilmenee monin eri tavoin, tulee eri tavoin lihaksi eri ihmisisssä, heidän ruumiillisen persoonallisuutensa kautta. Kuten Dolto sanoo: “Mitä enemmän moninkertaistatte Jumalan kipinöitä, joita ovat kaikki ihmiset, sitä enemmän teillä on keskustelua Jumalan kanssa. Mitä enemmän laitatte yhteen kipinöitä, sitä enemmän teissä on Jumalan valoa.” (s. 10)
Eero Ojasen kirjassa Rakkauden filosofia on sanottu “Rakkaus on uusien asioiden ja puolten löytämistä niin rakkauden kohteesta kuin omasta itsestäkin.” Tämä ajatus on samansuuntainen sille fenomenologian ajatukselle, että esineet todellistuvat meille aspekti kerrallaan ja että kuvahavainto jostakin asiasta on vähemmän elävä ja todellinen kuin asia itse.
Tätä voidaan soveltaa ihmisiinkin. Ihmisestä luotu kuva ja käsitys on vähemmän elävä ja todellinen kuin tuo koko ihminen itse. Myös ihmisten voidaan ajatella todellistuvan toisilleen vähitellen, aspekti kerrallaan. Tässä mielessä rakkaus antaa ihmisille mahdollisuuden todellistua toisilleen mahdollisimman elävinä ja kokonaisina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti