Martti Siiralan sanoin (Psykoterapia 2/10) voisi todeta, että “Keskuudessamme vallitsevalle todellisuuskäsitykselle on ominaista erityisen omistava ja periaatteessa jo tietävä, ainakin tietoa oikein kartuttava suhde todellisuuteen. Kulttuurissamme on vallalla tieteisuskoinen, skientistinen käytäntö, jossa luonnontieteitä pidetään itsestään selvästi kaiken pätevän tietämisen kriteerinä.”
Tämä näkyy medikalisaatioprosessissa joka auttaa määrittelemään jonkin aiheen terveyttä koskevaksi aiheeksi. Lihavuuden medikalisointiin kuuluu lihavan ruumiin näkeminen sairaana tai esisairaana sekä lihavuuden näkeminen tilana joka vaatii hoitoa – yleensä laihdutusta. Medikaalinen paradigma lupaa sekä “parantumista” lihavuudesta että tästä seuraavaa sosiaalista hyväksyntää. Tämä ei sinänsä ole täysin uusi ilmiö: jo brittilääkäri William Banting ajatteli vuonna 1863, että laihduttaminen parantaa sekä yksilön hyvinvointia että hänen sosiaalista hyväksyttävyyttään.
Harjunen käytti väitöskirjassaa sanaa “healthism” jonka suomensin vapaasti ja poleemisesti “terveysterrorismiksi”. Tervesterroristisen näkökulman mukaan terveys on seurausta yksilön omista valinnoista jotka koskevat elämäntyyliä, käyttäytymistä ja asenteita. Kontrolloidut, informoidut ja rajoitetut yksilöt tekevät tai ainakin haluavat tehdä aina rationaalisia valintoja. Terveysterroristinen ajattelu auttaa muuttamaan terveysaiheen moraaliseksi aiheeksi.
Terveys onkin yksi useimmin käytettyjä perusteluja lihavuuden hoitoon käytettyihin interventioihin. Samalla lihavuudesta on tehty henkilökohtainen aihe ja lihavuuden mahdolliset negatiiviset seuraukset on nähty yksilön omana ongelmana ja vastuuna.
Ruumiin kokoon liittyvä hyväksyttävyys on vahvasti sukupuolitettu ja tärkeä osa “oikeanlaista” naiseutta. Perinteiset näkemykset feminiinisyyteen, kauneuteen ja heteroseksuaaliseen haluttavuuteen liittyen liittyvät pieneen, feminiiniseen ruumiin kokoon. Käsitteitä “normaali paino” ja “terve paino” käytetään usein synonyymeinä joiden yleisin määrittelijä on painoindeksi. Tämä konstruointi on normatiivinen strategia joka määrittää toiset painot “hyviksi” ja toiset “huonoiksi”.
Tämän seurauksena hoikasta ruumiista on tullut idealisoitu superruumis joka edustaa terveyttä, normaaliutta, hyveitä ja moraalista vastuuta. Lihava naisruumis taas konstruoidaan ei-hyväksyttävänä ja stigmatisoituna. Se on kontrollin ja säätelyn tekniikka joka kohdistuu naisiin yleensä ja pyrkii säilyttämään naisen roolin “feminiinisenä”: alistuvana, passiivisena ja kontrolloituna. Sukupuolittuneisuuden takia miesten lihavuutta ei ole tutkittu yhtä laajasti.
Tästä tulee mieleen se, että yritin tehdä merkin käsitteelle fenomenologisen reduktion ja päädyin siihen ajatukseen, että Vygotskin ajatus työvälineestä ensimmäisenä merkkinä ei ehkä pidäkään paikkaansa vaan ensimmäinen merkki ihmiselle oli ja on toinen ihminen. Naisen keho merkkinä tuntuu olevan kovin dualistinen ja mustavalkoinen: joko se on hyvä tai sitten se on paha.
Tästä ja kartesiolaisesta mielen ja ruumiin erottamisesta nähdäkseni seuraa se, että kun lihava ruumis on määritelty “pahaksi”, lihava nainen ei voi kokea “itsen” olevan lihava – silloinhan hänelle ei jäisi mahdollisuutta olla “hyvä”. Mielestäni tämä sama jaottelu näkyy muissakin naisen ruumiillisuutta koskevissa aiheissa kuten seksuaalisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti