Palaan wikipedian Ibn Arabiin ja suufilaisuuden kuvaukseen. “Suufilaisen ajattelun keskeisimpiä käsitteitä on ma'rifa, jolla tarkoitetaan sisäistettyä viisautta. Sisäistetystä viisaudesta erotetaan tradition, kirjaviisauden ja itsereflektion kautta tuotettu tieto aql. Arabian kielen sana aql juontuu ibn Arabin mukaan etymologisesti kahletta merkitsevästä sanasta “iqal”.”
“Todellinen, sisäistetty viisaus perustuu ibn Arabin mukaan yksilön omakohtaiseen ja välittömään kokemukseen todellisuudesta. Sisäistettyä viisautta on mahdollista saavuttaa ainoastaan mielen täydellisen tyhjentämisen avulla. Traditio ja itsereflektio ovat ibn Arabin mukaan este tämän omakohtaisen ja kokemuksellisen viisauden saavuttamiseksi.”
Mielestäni tämä muistuttaa samaa jaottelua kuin fenomenologiassa on tiedon ja omakohtaisen kokemuksen välillä. Aql, tradition, kirjaviisauden ja itsereflektion kautta saavutettu tieto vastaa tietoa ja ma'rifa, sisäistetty viisaus puolestaan vastaa todellisuuden elävästi läsnäolevaa ilmenemistä kokemuksessamme ja tämän kokemuksen ajattelua. Mielen tyhjentäminen vastaisi näin ollen fenomenologista reduktiota: tiedon asettamista syrjään sen tutkimiseksi, mikä minulle välittömästi ilmenee.
“Suufilainen tie (tariqa) on menetelmä, jonka pyrkimyksenä on kuvata, kuinka sisäistetty viisaus on mahdollista saavuttaa. Suufit liittävät sisäistetyn viisauden etsinnän sielunoppiinsa. Perinteisen suufilaisen käsityksen mukaan mystikon tie on aina kahden tilan: paljastumisen (bast) ja peittymisen (qabad) välistä vaihtelua. Näiden kahden tilan kautta hän etenee kohti mielen rauhaa.”
“Peittymisen tilassa mystikko näkee kaiken negaatioiden kautta. Peittymisen tilassa mystikko on masentunut ja ahdistunut. Hän näkee kaiken ympärillään vieraana itselleen. Avautumisen tilassa mystikko näkee Jumalan ja itsensä kaikkialla ympärillään kokien olevansa yhtä maailman kanssa.”
Aikaisemmin oli todettu, että ibn Arabin mukaan “filosofin tehtävä on osoittaa järki yksin riittämättömäksi. Reflektoivan järjen avulla on mahdollisuutta saavuttaa tieto siitä, mitä todellisuus ja Jumala ei ole. Tieto siitä, mitä Jumala ei ole, eli tieto negaatiosta johtaa kuitenkin ihmisen vain ahdistukseen.”
Ehkäpä peittymisen ja paljastumisen rajalle voisi sijoittaa Dolton käsityksen muuntavista hetkistä. Ihmisen elämässä on hänen elämänsä varrella muuntavia hetkiä, jotka ohjaavat ihmistä löytämään halunsa, tunnustamaan sen ja toimimaan sen mukaan. Usein näissä muuntavissa hetkissä on läsnä joku toinen ihminen tai toisten ihmisten ryhmä, jotka auttavat yksilöä halunsa äärellä dynaamisten puheidensa ja kysymystensä avulla. Tämä tuo mystikon kokemuksellisuuden sosiaalisen todellisuuden piiriin.
Ihminen voi tuntea ahdistusta ja “levottomuutta sellaisten tekojen edessä, jotka vaikuttavat hänen kohtaloonsa ja vastuuseensa”. Tällaisiin kysymyksiin ei voi pelkän tiedon avulla vastata. Jos peittyminen on tila, jossa kaikki nähdään negaatioiden kautta, sen kautta mitä asiat ja todellisuus eivät ole, siinä voisi olla jotain samaa kuin pyrkimyksessä jäsentää maailmaa pelkän tiedon varassa.
Himankan kirjaa vapaasti referoiden, tietoon liittyy väitelauseiden oikeellisuus. Väitelauseiden oikeellisuus on kuitenkin eri asia kuin totuus eivätkä kaikki ajattelun asiat välttämättä ole tiedettävissä. Ajateltavissa ne kyllä ovat. Ajattelu on kuitenkin luonteeltaan sellaista, että se ei pääty vastaukseen vaan vastaus avaa taas jotakin uutta, kysymyksiä herättävää. Kuten Dolto on todennut, totuuden etsintä ei pysähdy koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti