Kirjeitä kotoa

Vanhemmillani on tapana lähettää minulle kirjeitä. Siis ihan oikeita kirjeitä, jotka tulevat postissa. Usein ne kirjeet ovat kuitenkin paketteja, joiden väri, muoto ja sisältö vaihtelevat. Olen saanut niin Muumi- kuin Marimekkoaiheisiakin laatikoita, jotka sisältävät kaikkea kivaa ja tarpeellista.

Yhdessä paketissa tuli makkaraa, juustoa, Aku Ankan taskukirja, kaksi pussia karkkia (erityisesti herkullisia lumipantteri-karkkeja), hiuspidikkeitä, kosteuspyyhkeitä, sukkia... Vanhemmillani on kykyä löytää juuri sellaisia asioita joita tarvitsen ja koota niistä selviytymispaketteja. Isäni oli valinnut pakettiin mielijuustoani sekä yhdessä veljeni kanssa huolella kaupassa pohtinut, mikä Aku Ankan taskukirja olisi sellainen jota minulla ei jo olisi.

Kyseinen paketti sai minut itkemään – hyvässä mielessä. Juuri sinä päivänä kun paketti tuli, oli aiemmin sattunut eräs ikävä asia mikä veti mielen alakuloiseksi. Paketti piristi kerrassaan erinomaisesti. Laitoin juuston ja makkaran jääkaappiin ja ajattelin kiitollisena että tänäänkin on ruokaa.

Paketissa on aina myös mukana äitini kirjoittama kirje. Siinä on ihan oma tunnelmansa, pidellä käsissään oikeaa paperista kirjettä. Jotenkin äitini läsnäolo välittyy siitä niin hyvin. Hänen kaunokirjallinen tyylinsä on tunnistettava, hänelle itselleen ominainen. Tunnistan myös äitini tyylissä jotain samaa kuin omassani, mikä tuntuu hyvältä.

Ne kirjeet kytkevät minut konkreettisesti sukupolvien jatkumoon, tunnistan omassa äänessäni vanhempieni ääntä. Samoin ne kytkevät minut ympäristöön; ne ovat vanhempieni huolenpidon välittäjiä fyysisen välimatkan päästä. Kuinkahan moni nykyaikana saa kirjeitä kotoa?

Äitini lähettää myös kirjoja. Kirjakaupoissa hän usein katselee, löytyisikö sieltä jotakin minulle kiinnostavaa ja tarpeellista. Yhdessä paketissa tuli mm. Oxford Dictionary of Psychology (todella tarpeellinen sanakirja, vastaavanlainen saisi olla suomeksikin), 303 idiomia, prepositiota ja verbi-ilmausta in English (hauska kuvitettu pieni pokkari), Osmo Kontulan suomalaista seksiä käsittelevä kirja, pari kirjaa stressistä ja kriiseistä selviytymisestä, Stefan Einhornin Ihmisen tehtävä...

Kerran äitini soitti minulle ja kertoi nähneensä mainoksen alennusmyynnissä olevasta Philip Wilkinsonin kirjasta “Myytit & legendat; ensyklopedia”. Äitini näki vaivaa ja kävi hakemassa sen toisesta kaupungista (joskin hänellä oli muutenkin asiaa siihen suuntaan).

Viimeisin kirjalähetys tuli pari viikkoa sitten. Äitini kävi kirjamessuilla ja lähetti sieltä minulle nipun kirjoja: Anthony de Mello: Havahtuminen, Viktor E. Frankl: Ihmisyyden rajalla, Jari Sinkkonen: Lapsen kanssa – hyvinä ja pahoina päivinä, Silja Mäki & Terhikki Linnainmaa: Hoitavat sanat – opas kirjallisuusterapiaan.

Isäni taas lähetti rahaa uusiin talvisaappaisiin. Puhelimessa hän sanoi, että hän haluaa että jalkani pysyvät lämpiminä ja kuivina. Edelliset talvisaappaani kun sain ollessani lukiossa – ne ovat siis kymmenisen vuotta vanhat. Vitsailimme siitä, kuinka voisin tehdä niistä vanhoista saappaista perintökalleudet annettaviksi eteenpäin seuraaville sukupolville: “Näissä sinun äitisi/isoäitisi käveli kouluun silloin kun oli nuori...”

Luonnollisesti siinä vaiheessa tarinaan tulisi lisätä ajan patinaa vanhan kovan ajan elämän mytologisoimisen hengessä: “Kyllä näillä saappailla on potkittu monta sutta pois koulutien varrella... Ja silloin piti kävellä koulumatkat, hanki ulottui korviin asti, matka oli viisikymmentä kilometriä ja kumpaankin suuntaan ylämäkeä...”

Isäni tapa osoittaa huolenpitoa on hyvin konkreettinen. Muistan kun hän muutama vuosi sitten osti minulle kaveriltaan uudenkarhean polkupyörän. Kävin hakemassa sen pyörän siltä kaverilta ja sitten ajoin sen vanhemmilleni josta myöhemmin siirsin sen nykyiseen kotikaupunkiini.

Ennen kuin lähdin ajamaan pyörällä, istuin hyvän tovin isäni ja hänen kavereidensa kanssa. Polttelimme venäläistä tupakkaa ja juttelimme niitä näitä. Isäni haluaa jakaa tärkeät asiansa ja ihmisensä. Isäni kaverit ihmettelivät, miksi viihdyin heidän seurassaan istumassa, “tällaisten vanhojen gubbejen”. Kysymyksen voi asettaa toisinkin. Miksi en viihtyisi? Ihmisiä me kaikki olemme. Sekä ihmisenä että psykologina koen tärkeäksi viettää aikaa erilaisten ihmisten kanssa.

Stefan Einhornin kirjassa isä ja poika puhuvat nöyryydestä, eettisyydestä, viisaudesta, rakkaudesta ja totuudesta. Paljon näistä käsitteistä olen saanut postin välityksellä vanhempieni lähettämien kirjeiden ja pakettien muodossa.